Oon miettinyt, onko tästä päiväkirjanomaisesta avoimuudestani täällä blogissa kenellekään yhtään mitään hyötyä. Olen ehkä ajatellut, että esim. sairaudesta, itsekriittisyysongelmista ja ikäkriisistä puhumisesta olisi jollekulle jotakin vertaistukeakin samalla, kun se on mulle itselleni jonkinlaista kirjoitusterapiaa.

Mutta teenkö itsestäni entistä haavoittuvamman kirjoittamalla täällä melko herkistäkin asioista? Entä, jos esim. joku mahdollisesti tuleva työnantajani lukee tämän ja toteaa, että ”joo kirjoittaa hyvin ja joo vaikuttaa pätevältä, mutta ei taida pystyä enää päivätöihin”. Tai että joku on ajatellut pyytää mua mukaan vaikkapa omaan proggikseensa mutta jättää sen tekemättä, koska ajattelee, etten pysty enää mihinkään. Niin, se riski tässä on.

Olen aina ollut tosi avoin ja puhelias ja kerron aika estottomasti asioistani. Tietenkin mulla on myös monia asioita, joista en puhu, varsinkaan täällä somessa. Sairastumisesta olen kuitenkin halunnut puhua täällä senkin vuoksi, että on alkanut oikeasti ärsyttää ja ahdistaa se, että liikunnalla kuitataan nykyisin kaikki ongelmat. ”Kunhan vain aloitat kuntokuurin ja liikut, niin voit hyvin.” Toki se joskus auttaakin, jos ei ole koskaan sitä kokeillut. (Itse olen aina aiemmin hoitanut kaikkia ongelmiani liikunnalla ja se on melkoinen ongelma itsessään, jos se on ainoa keino.) Toinen on se terveysoletus, että ikäänkuin kaikki pystyisivät liikkumaan ja kuntoilemaan ilman mitään ongelmia. ”Ihanaa, kun meillä korona-aikana on kuitenkin tämä kuntoilu ja ulkoliikunta!” Öö, ei ole. Kaikilla ei ole. Itse menen liikunnasta nykyisin ihan pöhnään ja sängynpohjalle, vaikka kävelemään pystynkin. Puhumattakaan niistä, jotka eivät pääse kotoaan ulos ilman apua. Ja entä jos on vielä fyysisen sairauden lisäksi myös psyykkisiä ongelmia?

No, ehkä tässä tietty osin on kyse ”kettu pihlajanmarjoista” -ilmiöstä. Ehkä mun on ylipäänsä vaikea samastua ihmisiin, jotka eivät ”halua” liikkua, vaikka pystyvät. Miksi joku ei haluaisi liikkua, sehän on se normaaliolotila? Niitäkin toki on ja heitä varten kai nuo kannustuskampanjat. No, ehkä haluan sanoa myös, että liikkukaa nyt hyvät ihmiset, kun vielä voitte. Se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, joskaan ei myöskään täydelliseen autuuteen vielä keino. Monilla se menee yli.

Toisekseen tämä itsetunnon ja minuuden kiinnittäminen pystyvyyteen, tekoihin, suorittamiseen, työntekoon ja siihen, kuinka paljon tienaat rahaa. Entä, jos et enää pysty, etkä tienaa, etkä suorita? Mitä ihmisestä nyky-yhteiskunnassa jää jäljelle, jos hän ei pysty urheilemaan eikä tekemään palkkatyötä? Maailma on satoja tonneja tienaavien kolmekymppisten, voimakkaiden, pystyvien, urheilullisten, viihdettä tuottavien, mainosnaamana toimivien omistuksessa. Kaikki oikeasti merkityksellinen on toissijaista.

Toisekseen: En ole yhtä kuin ikäni, ulkonäköni ja sairauteni. Olen paljon muutakin. Myös ei-terve ihminen on ihminen ja arvokas jo sinällään, ja sen lisäksi saattaa vielä toki pystyäkin moneen asiaan. Sitäkin olen tällä blogilla koittanut tuoda esiin. Moni sairastaa yksin ja salassa, koska pelkää sääliä ja leimautumista ”kakkosluokan kansalaiseksi”.

Täytyy kirjoittaa näistä aiheista ja varsinkin haavoittuvuudesta joskus vähän syvällisemmin.

Ehkä jatkan blogin kirjoittamista jatkossakin tällä lailla päiväkirjanomaisesti. Toistaiseksi en koe, että avoimuudesta olisi ollut mitään haittaa, jos nyt ei varsinaista hyötyäkään. Ehkä ne muutamat arvokkaat palautteet tänne blogiin ja sähköpostiin ovat antaneet motivaatiota jatkaa. Katsotaan nyt sitten, miten päivätyössä käyminen tulee jatkossa muuttamaan sisältöjä. Kiinnostaisi toki tuottaa vähän kaunokirjallisempia ja toisaalta yhteiskunnallisesti sisällyksekkäämpiä ja kunnianhimoisempia tekstejä. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

Huhhuh tämä tekemisen lisääntyminen on tuonut mukanaan ihan järjettömän väsymyksen. Kuuluu taudin kuvaan.

On silti toisaalta ihanaa, että elämässä on alkanut olla jälleen normaalimpia asioita. Kalenteri on alkanut täyttyä.  Ei tätä nyt vielä ihan ”normiarjeksi” voi kutsua mutta varovasti sitä kohti, mitä se sitten onkaan.

Olen tämän väsymyksen syövereissä alkanut viimeistään ajatella, että en kyllä enää koskaan pysty palaamaan sellaiseen paahtamiseen, missä olin vaikkapa vielä kolme vuotta sitten. Ehkä en lähellekään sitä. Tein kokopäivätöitä, kävin kuudella tanssitunnilla viikossa, juoksulenkeillä ja uimassakin. Tai neljä vuotta sitten, kun vedin kursseja neljällä eri taholla, tein omaa esitystä ja olin mukana yhdessä tanssijutussakin. Silloin olinkin kyllä todella loppu. Nyt kroppa ja mieli eivät tunnu ottavan vastaan oikein minkäänlaista rasitusta, eivät psyykkistä eivätkä fyysistä. Täytyy olla todella varovainen, ettei venytä kuminauhaa jälleen katkeamispisteeseen. Toisaalta yritän myös ajatella, että kunhan vain lepään, nukun ja palaudun tarpeeksi, ei se väsymys kai vaarallista ole. Mutta mikä määrä leopoa on tarpeeksi?

No, pääsen onneksi jo ensi viikolla mukaan sellaiseen psykofyysiseen kuntoutukseen, jossa näitä asioita käsitellään. Varmaan mun suorituskeskeiset aivot raksuttaa  ja prosessoi koko ajan liikaa jotakin, kun ovat lapsesta asti siihen tottuneet, eivätkä halua millään hyväksyä sitä, että en vain enää jaksa samalla tavalla kuin ennen. Olo on koko ajan sellainen kuin olisi juossut maratonin.

Olen jälleen hakenut yhtä kiinnostavaa oman alan vakityöpaikkaa, onneksi osa-aikaista, vaikka kesäksi toki onkin tuota taideohjaaja-assarointia tiedossa palvelutaloissa. Pääsin haastatteluunkin. Jos saan työn, niin täytyy sitten vain tehdä valintoja.

Sitten alkoi tällä viikolla yksi taideohjaajille ja kurssinvetäjille tarkoitettu vuorovaikutteiseen opetukseen syventyvä kurssi, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Aika paljon tuttuja asioita, mutta ihan kivaa olla mukana jossain tuollaisessa pitkästäaikaa, tavata muita ohjaajia ja kuulla heidän ajatuksiaan. Piristi tosi paljon! Olen tehnyt myös esityksen dramatisointia ja tavannut ystävää. Eli tosi kivoja asioita kyllä.

Hieman ja vähän enemmänkin nyt vain huolettaa, että miten ihmeessä jaksan kesällä käydä sekä töissä että valmistella esitystä ensi-iltaan. Esitys vie todella paljon aikaa ja voimia, koska olen itse myös lavalla. Eli teen sitten kahta työtä tässä kunnossa. No, katsotaan, miten käy. Esitystä on vain pakko  tehdä jaksamisen ehdoilla, eikä toisinpäin. Ongelma vain on se, että haluan tehdä hyvän esityksen ja se pitäisi saada tehtyä ennen syksyä. Töistä taas en halua luopua, koska esityksen tekemisestä en saa rahaa ja toisekseen, se on tosi yksinäistä hommaa.

Tänään väsyttää niin paljon, että tekisi mieli vain maata sängynpohjalla. Se ei ole sellaista univäsymystä, vaan sellaista tuhnuista ja raskasta. Maa vetää puoleensa. No, ehkä huomenna on parempi päivä.

Jotenkin tuntuu, että tekemisen lisääntymisen myötä fyysinen vointi on romahtanut huonompaan. Mielestäni en ole mitenkään hirveästi touhunnut, mutta ehkä sellainen pieni säätäminen ja stressi aina huomaamatta lisääntyy, kun tekeminenkin lisääntyy ja väsymys on se hinta, joka mielekkäästä elämästä on maksettava.

En tiedä, miten tähän väsymykseen pitäisi suhtautua. Missä menee raja, että pitäisi vain silti tehdä, yrittää ja puskea ja odottaa, että olo tasaantuu kyllä. En kai voi vain ihan loputtomiin odottaakaan. Kun ei tämä välttämättä tästä koskaan parane. Aaltoilee vain.

No, päivä kerrallaan. Juuri nyt olen kuitenkin mieluummin väsynyt kuin masentunut, jos pitää valita. Jos löytyisi tekemiselle ja levolle jokin kompromissratkaisu tässä pikkuhiljaa. Ihan pelkkä lepääminen ei sekään tee ihmiselle hyvää pidemmän päälle, eikä välttämättä edes ole kovin palauttavaa.