Luin toissapäivänä Sisko Savonlahden kolumneja ja hän suhtautuu hyvin kriittisesti ns. somevaikuttajiin, jotka elättävät itsensä pelkästään markkinoimalla erilaisia tuotteita blogeissa ja instassa. Hänen mielestään on kyseenalaista, että suhtaudumme niin kritiikittömästi siihen, että olemme ottaneet ihailun kohteeksi ihmisiä, jotka työkseen pelkästään yllyttävät meitä ostamaan uusia asioita ja sitten kutsumme heitä ”vaikuttajiksi” ja heidän kirjoituksiaan joskus jopa journalismiksi. Ainoa syy, miksi ihailemme heitä, on se, että he tienaavat hyvin. Muulla ei ole merkitystä.

Olen kyllä Savonlahden kanssa salaa aikalailla samaa mieltä. En oikein ymmärrä, miten niin turhasta ja henkisesti tyhjästä työstä maksetaan niin suuria palkkioita ja sitten paljon tärkeimmistä töistä maksetaan aivan surkeasti. Ja mitä ihailtavaa ja esikuvallista on siinä, että yllyttää ihmisiä ostamaan ja kuluttamaan uusia tavaroita, joita voisi aivan hyvin saada käytettynäkin? Tästä kaikesta on tullut ihan normaalia toimintaa ja asiaa kritisoivat ihmiset ovat sitten vain kateellisia kitisijöitä. Toki ”vaikuttajia” on joka lähtöön, ei ole tarkoitus leimata kaikkia. Osa puhuu esim. blogeissaan tärkeistäkin asioista.

Savonlahden kolumnin kommenttikentässä oli kiinnostava ajatus siitä, että mitä jos hylkäisimme rahan vaihdon välineenä kokonaan ja vaihdon välineenä toimisikin  työ. Ainoastaan työt, jolla olisi ihmisille oikeasti merkitystä, jäisivät jäljelle. Jos ylimääräistä rahaa ei olisi, ei olisi myöskään ihmisiä, jotka tekevät pelkästään rahan ympärille perustuvaa lisääntyvään kulutukseen yllyttävää työtä. Ei olisi myöskään ihmisiä, jotka haalivat rahaa yli tarpeensa vain rahan takia ja sitten lisää omaisuutta ja tietenkin lisääntyvässä määrin myös valtaa itselleen. Rahalla saa valtaa ja jos rahaa ei ollenkaan olisi, jakaantuisiko valtakin tasaisemmin? No, en ole mikään taloustieteilijä. Älkää ampuko mua. Tässä olisi tietenkin omat ongelmansa ja vaarana on, että mennään kommunistiseen totalitarismiin, jossa kukaan ei saisi omistaa yhtään mitään. Mutta joku tässä mättää pahasti, että joillakin on omaisuutta ja materiaa ihan kohtuuttomasti yli tarpeen ja toisilla  ei yhtään. Ja se, että tätä pidetään jonain luonnonlakina, johon ei kertakaikkiiaan voi mitenkään puuttua.

Miksi ylimääräistä tavaraa tuotetaan? Koska tämän hetken maailma vain toimii niin. Mutta ei se oikeasti ole mikään luonnonlaki. Voitaisiinko toimia toisinkin, niin että kenelläkään ei edes olisi rahaa ja että turhaa tavaraa ei siksi kannattaisi tuottaa? On ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tee millään tavalla merkittävää työtä, eivät henkisellä tasolla (taide, kulttuuri,tiede), eivätkä fyysisesti merkittävällä tasolla (esim. hoivatyö, terveydenhoito, siivoaminen, ruuan valmistus) vaan he tekevät työtään vain tehdäkseen itselleen enemmän omaisuutta. Rahasta on tullut ihan kaiken mittari. Ei ole mitään väliä sillä, mitä työkseen tekee, kunhan vain tienaa mahdollisimman paljon. Miksi näin on ja kuka siitä hyötyy? No ne rikkaat tietenkin. Ja tämä on ihan normaalia?

En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että joku opiskelee vuosi tolkulla kauppakorkeakoulussa perustaakseen yrityksen, joka sitten myy jotakin ihan täysin turhaa tuotetta vain sen vuoksi, että siitä saa paljon rahaa. Mutta moni pitää tätä kyseenalaistamatta ihan normaalina elämäntarkoituksena ja kaikki ympärillämme jopa kannustaa siihen. ”Kun tuo, niin kaipa minäkin sitten”. Täysin turhana sen sijaan usen pidetään työtä, joka ei tuota suoraan taloudellista pääomaa, kuten taide, tiede, opetus, hoiva, kulttuuri, vapaaehtoistyö tai kotitaloustyö. Eikö tämä ole melko nurinkurista?

Miten musta välillä tuntuu, että kaikki muut vain jatkavat elämäänsä, opintoja ja töiden tekemistä kuin ei mitään ja itse vain oleilen kotonani ja elämä on ihan samalla tolalla kuin se oli kolme vuotta tai viisi vuotta sitten. Vaikka eihän se niin ole. Tietenkin moni muukin pysyttelee mahdollisimman paljon kotonaan, opiskelee ja työskentelee etänä ja toisekseen, en ole siellä, missä olin viisi vuotta sitten. Olen muuttunut, kehittynyt ja niin no, ainakin vanhentunut.

Lisäksi nyt voin kyllä syyttää erakkoudesta ihan vain omaa itseäni, siis sairauden ja koronan lisäksi. Mua on tässä edeltävän viikon aikana pyydelty kuppilaan, kävelylle ja suunnittelupalaveriin. Olen tämän viikon ajan kuitenkin hautautunut muutamaa pientä kävelylenkkiä ja kirjastossa käyntiä lukuunottamatta omaan kotiini. On väsyttänyt jotenkin ihan hirveästi ja on myös tuntunut, että haluan olla vain omissa oloissani, ettei mulla ole kenellekään mitään sanottavaa. En ole myöskään edelleenkään halunnut tietentahtoen matkustella junilla ja palaveerata yleisissä sisätiloissa ja toimia pöpönlevittäjänä. (Osa ihmisistä ei taida oikein vieläkään uskoa koronan olemassaoloon.)

Mutta on myös kolmas syy. Olen tehnyt meidän olkkarin futonista itselleni työpisteen ja alkanut tehdä töitä esityksen parissa. Olen halunnut nyt keskittyä esityksen tekemiseen täysillä, kun treenit alkavat ihan kohta, samoin työt. Huomaan, että alkaa jopa nousta pieni stressi ja muistan taas sen, kuinka oikeasti esityksen tekeminen vaatii tilaa ympärilleen. Jos aion saada esityksen kevään aikana kasaan ja vieläpä tehdä siitä hyvän, on panostettava siihen koko maaliskuu täysillä.

Mitä sitten olen tehnyt? Olen ideoinut, etsinyt inspiraatiokuvia ja musiikkia ja jopa kirjoittanut uutta tekstiä. Aloitamme pian kahdestaan treenit, ja odotan sitä kyllä innolla. Olen myös lukenut Judith Westonin kirjaa Näyttelijän ohjaaminen sitten vuoden 2010, jolloin ohjasin ensimmäisen esitykseni. Emme kylläkään missään nimessä ole tekemässä kovin realistista esitystä, saati juonellista, mutta eipä noista Westonin opeista nyt haittaakaan ole, vaikka ne pätevätkin enemmän elokuvanäyttelemiseen/-ohjaamiseen. Mua on toki alkanut ihan oikeasti kiinnostaakin elokuvanäytteleminen (joskin toistaiseksi vielä melko teoreettisessa mielessä), joten kiva senkin  takia lukea nyt Westonia uudelleen.

Nyt olen alkanut päästä sisään uuden esitysversion maailmaan, jonka siis itse olen tässä parin viikon sisään kehitellyt. Mulla alkaa olla käsitys mahdollisesta lavastuksesta, äänimaisemasta ja näyttelemisen tyyleistä. Se on mahtava tunne, kun esitykselle alkaa syntyä ihan oma logiikkansa: tämä sopii tähän, tämä ei. Pikkuhiljaa aivot alkavat bongata muidenkin tekemistä taideteoksista (valokuvat, musiikki, elokuvat, tanssiesitykset, teatteriesitykset) tai jopa uutisista, lehtiartikkeileista, tv-sarjoista yms. uusia ideoita, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän omaan esitykseen. Alitajunta alkaa tehdä omaa työtään.

Tämä on oikeastaan nyt kolmas versio esityksestä, jota ei siis vielä ole kunnolla missään esitetty. Teksit ovat lähes samat, mutta ulkoasu ja tyylilaji muuttuvat sitten viime kevään aikalailla täysin.

Hitto että nyt taas ottaa kyllä päähän, etten ole tullut koskaan kunnolla hakeneeksi sinne TeaKin  ohjaajalinjalle! Mä niin haluaisin tehdä tätä hommaa muutenkin kuin talkoovoimin: ammattimaisesti ja saada siitä palkkaa ja niin, että kaikki muutkin saisivat palkkaa. Olisi ihanaa esimerkiksi työskennellä ammattilavastajan ja ammattivalosuunnittelijan kanssa. Ääh, miksi en hakenut sinne kouluun tänä talvena! Perkele. Haluan vain tehdä esityksiä täyspäiväisesti. Ehkä vielä joskus? Toisaalta eihän nyt edes voi mitään esityksiä esittää, niin sinänsä…

No, onneksi esityksiä voi toki tehdä pienimuotoisesti ihan ilman maisterin papereitakin  ja teenkin. Tää vain on sellainen juttu, jota tulen tekemään hamaan hautaan asti, niin on se nyt kumma, etten saa hommattua itselleni sitä maisterin tutkintoa ja lisäkoulutusta alalta! Jokin usko itseen ja pitkäjänteisyys on puuttunut. Olisi se sitten ohjaus, dramaturgia, pedagogia tai näytteleminen, kaikki käy.

Huomaan nyt myös negatiivisia asioita, joita koronaeristys on mussa aiheuttanut. Jos positiivista on ollut se, että on päässyt täysillä syventymään omaan työhönsä, niin on tässä kaikessa tietenkin haittapuolensakin. En enää yhtään tiedä, mitä kannattaa tehdä. Kannattaako olla riskeeraamatta omaa ja muiden terveyttä ja henkeä ja levittämättä pöpöä vai sitten kuitenkin tehdä niitä normaaleja asioita, kuten juuri vaikkapa mennä työharjoitteluun ja opiskelemaan? Olen nyt päättänyt ainakin mennä työharjoitteluun, koska on pakko saada rahaa ja mennä elämässä eteenpäin. Opiskelusta en ole vielä tehnyt päätöstä. Koulu on sen verran kallis, että olisi tosi harmi opiskella se kokonaan etänä. Olen myös tullut aika ärtyisäksi. Heti, kun menen ihmisten ilmoille nykyisin, mua alkaa tosi helposti ärsyttää toiset ihmiset. Se on ollut ikävä huomata. Olen kyllä huomannut lisääntyvää ärtyisyyttä muissakin ihmisissä. Kolmanneksi koko oma esitystaiteilijan ja teatteripedagogin ammatti on muuttunut niin epävarmaksi, että olen joutunut miettimään, miksi ylipäänsä teen mitään, jos kaikki on kuitenkin turhaa, jos korona kestää vaikka viisi seuraavaa vuotta.

Vaikka edeltävä viikko on ollut jotenkin outo ja vähän kreepykin, koitan siis muistaa kuitenkin nyt niitä hyviäkin asioita: olen innostunut taiteen tekemisestä ja saanut esitystä eteenpäin, olen lukenut viikonloppuna pari tosi kiinnostavaa kirjaa omalta alalta, löytänyt esitykseen tosi kiinnostavaa musiikkia, aurinko paistaa ja mulla on elämässä ihmisiä, jotka pyytävät kävelylle ja lähettävät viestejä.

Tässä kirjoituksessa ei nyt oikein ollut päätä eikä häntää. Tänään ei tunnu aivot tai mikään muukaan toimivan yhtään.

Kivaa viikkoa kaikesta huolimatta!