Olen ollut huomaavinani laajenevaa vastareaktiota noin kymmenen vuotta vallalla olleelle voimaantumispuheelle. Nyt alkaa olla normi suhtautua huvittuneesti ja alentuvasti  self help -oppaisiin.

Laura Hallamaa kirjoittaa kolumnissaaan, ettei ”jaksa voimaantua enää”. Myös Jantso Jokelin kirjoittaa Ylioppilaslehdessä kriittisesti voimaantumisjargonista, joka on vallannut mainokset ja somen. Hänen mielestään voimaantumispuhe saa ihmisen keskittymään jatkuvasti liikaa omaan itseensä ja omiin puutteisiinsa, olemaan jatkuvasti tyytymätön. Tyytymättömyys itseen taas lisää itsekeskeisyyttä, saa unohtamaan sivistyksen ja muut ihmiset ja ostamaan lisää kaikenlaista turhaa voimaantumisen toivossa. Voimaantumisesta on nykyisin noloa puhua, vähän kuten on noloa enää puhua laihduttamisesta tai kehon muokkaamisesta.

Täytyy sanoa, että itse olin myös muutama vuosi sitten aika ahdistunut tästä kaikesta ”itsensä kehittämisestä” ja ilmiöstä, mikä siihen liittyi. Olen tainnut kirjoittaa aiheesta pariin otteeseen tänne blogiinkin. Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirja tuntui olevan pari vuotta sitten ainoa teos, jota nuoret ihmiset lukivat (kaunokirjallisuudesta ei ollut puhettakaan). Mietin, eikö ihmisiä kiinnosta enää mikään muu kuin oman napansa ympärillä pyöriminen ja oman itsensä jalostaminen.

Olen seurannut vuosia jotenkin huvittuneena, miten joka toinen julkisuuden henkilö on kirjoittanut jonkun itsensä kehittämiseen liittyvän oppaan ja kertonut oman ”menestystarinansa”, ”laihtumistarinansa”tai vaihtoehtoisesti ”uupumistarinansa”. Kaikki, jotka julkaisevat jonkin oppaan, ovat nykyisin kirjailijoita. Olen itsekin totta puhuen siis ollut välillä huolestunut tästä ilmiöstä, jossa hylätään sivistys ja ulkomaailma ja käperrytään itseen.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen lukenut sen Kimmo Takasen Tunnelukot -kirjan, koska olen ihan aidosti kiinnostunut siitä, miten ihminen voisi olla vähän parempi ihminen; miten hänen olisi helpompaa olla itsensä ja muiden ihmisten kanssa tässä maailmassa. Kirja ei ole mikään tekstuaalinen riemuvoitto, se on amerikkalaiseen tyyliin jankkaava ja laukoo usein itsestäänselvyyksiä, kuten monet muutkin itsehoito-oppaat. Voin silti sanoa, että tämä kirja ja monet muutkin teokset, jotka käsittelevät tunteita, ihmisen ajattelun mekanismeja, aivojen toimintaa ja sitä, miten ihminen itse voi ajatteluunsa vaikuttaa, ovat kyllä vieneet minua ihan oikeasti elämässä eteenpäin ja tehneet elämästäni edes vähän parempaa. Olen jopa ajatellut, että olisinpa lukenut jonkun hyvän ja terapeuttisen itsehoito-oppaan tunteiden käsittelyyn jo paljon nuorempana. Luulen, että monilta ihmissuhdedraamoilta, dramaattisilta, impulsiivisilta tempauksilta ja koulujen keskenjättämisiltä oltaisiin  vältytty. Kaikilla ei ole varaa ja mahdollisuutta käydä yksilöterapiassa.

Laura Hallamaa kirjoittaa, ettei jaksa voimaantua enää. Hänellä onkin täysi oikeus olla voimaantumatta, lakata kehittämästä itseään ja kieltäytyä lukemasta yhtäkään itsehoito-opasta. Ehkä hänellä ei oikeasti edes ole siihen tarvetta.

Kaikella on toki rajansa. Eihän siinä tietenkään olekaan mitään järkeä, että ihminen lukee vain ja ainoastaan vuosi tolkulla näitä itseään toistavia oppaita. Mielestäni on kuitenkin ainoastaan positiivinen asia, jos ihminen oppii ymmärtämään esimerkiksi uupumuksen, ylenmääräisen itsekritiikin, omien aivojensa ja ajattelunsa mekanismeja. Näihin on olemassa oikein hyviä ja asiallisia tietokirjoja, joita voidaan myös itsehoito-oppaiksi sanoa. On olemassa elämäntilanteita, joissa ihminen kaipaa kannustusta, potkua perseelle ja apua valintojen tekemiseen. Tähänkin on olemassa oppaita.

On totta, että monille tämä oppaiden kirjoittaminen on pelkästään bisnestä. On varmasti myös niitä, jotka jäävät koukkuun oppaiden jargoniaan, ostavat niitä viimeisillä pennosillaan, eivätkä silti uskalla lähteä ovesta ulos. Osa oppaista on varmasti ihan täyttä huuhaata. Mutta jos joku oppii oppaiden avulla käsittelemään paremmin omia tunteitaan, saa hieman paremman itsetunnon tai lisää rohkeutta, miten se olisi keneltäkään mitään pois?

Vaikka muutama vuosi sitten halveksin näitä oppaita, olen nyt syksyn ja talven aikana lukenut monta avartavaa ja sivistävääkin opasta ja päässyt työstämään joitakin kipukohtia omassa elämässäni. Tällaisia ovat esimerkiksi jahkaaminen ja asioiden jatkuva lykkääminen, uskalluksen puute, yletön itsekritiikki ja vihapuhe itseä kohtaan, perfektionismi ja huonot stressinsäätelytaidot, tunteiden käsittelemisen vaikeudet ja toistuvat jankkaavat ajatusmallit. Vaikka toki tiedän monta asiaa jo entuudestaan, olen silti ihan oikeasti saanut kirjoista apua uupumukseen, tunteiden käsittelyyn, itsemyötätunnon  lisäämiseen ja asioihin tarttumiseen. Myös työelämä- ja esimiesoppaita olen lukenut ja oppinut lisää siitä, miten pärjätä paremmin monenlaisissa työyhteisöissä ja ryhmissä.

Ymmärrän ajatuksen siitä, että yksilön ongelmien  sijaan pitäisi käsitellä voimaantumista yhteiskunnallisemmin ja toki monet oppaat ovat elitistisiä ja individualismiin kannustavia. Monet oppaat on myös valjastettu kapitalististen tavoitteiden ajamiseen joko tietoisesti tai tiedostamatta. On ollut huomattavissa, kuinka vaatefirmat ovat ottaneet malleiksi ”kaiken kokoisia ja näköisiä” ja myyneet sitten massoittain  vaatteita voimaantumismielessä body positivity -aatteen varjolla. Pyllykuva, jossa mainostetaan jonkun firman uikkaria on edelleen pyllykuva, jossa mainostetaan uikkaria, vaikka malli painaisi 50 kilon sijasta 100 kiloa. Se on edelleen mainos, sillä myydään tuotetta.

On myös ihan varteenotettava pointti se, että voimaantumisajatus ja kehopositiivisuus voivat ruokkia narsismia. Enää ne eivät ole pelkästään mainosmallit, jotka keskittyvät pelkästään omaan ulkonäköönsä ja pyllykuviinsa, nyt me ihan kaikki keskitymme omaan ulkonäköömme ja omiin pyllykuviimme, koska ”meillä on siihen oikeus”. Ei myöskään oikein edistä mitään se, että postailet kuvia selluliittipyllystäsi, jos vaihtoehtona olisi keskittyä ihan muihin asioihin ja siirtää katse itsestä ulkomaailmaan.

Ymmärrän myös Jokelinin pontin siitä, että monesti yhteiskunallisemmat, esimerkiksi feministiset tai rasisminvastaiset voimaantumiskampanjat ovat latistuneet mitättömiksi selfiekampanjoiksi tai yksilön shoppailuvalinnoiksi. ”Minulla on oikeus pukeutua värikkäästi ja paljastavasti, koska olen vahva nainen”. Mainostajat tarttuvat tähän tietenkin heti. Tällainen kulutuskeskeinen voimaantuinen ei toki enää mitenkään edistä ihmisoikeuksia. Ymmärrän, että huoli ”voimaantumisuskonnon” valjastamisesta kapitalismin käyttöön on huolestuttava ilmiö. Ihmisten individuallisten tarpeiden tyydyttämiseen pyrkivällä kaupallisuudella saadaan latistettua monta oikeasti tärkeää asiaa. Jokelin katsoo, että sen sijaan, että keskitymme itsemme kehittämiseen ja omien vikojemme korjaamiseen, meidän täytyisi siirtää katse kokonaan pois itsestämme. Tämä on tietenkin täysin järkeenkäypää, varsinkin, jos itsensä kanssa pärjää suht. ok ja pystyy esimerkiksi käymään töissä ja tulee toimeen ihmisten kanssa.

Kuitenkin katson tätä voimaantumisajatusta itse myös niin, että jotkut ihan oikeasti ovat terapian tarpeessa ja tarvitsevat apua selviytyäkseen elämässä. Silloin jokin asiallinen opas voi auttaa. Jos en osaa esimerkiksi työskennellä uupumatta tai jos minulla ei ole mitään otetta omaan käytökseeni tai tunteiden käsittelyyn, minulla ei välttämättä edes ole voimavaroja olla kovin rakentava myöskään yhteiskunnassa tai työelämässä.

Tottakai monet oppaat toistavat itseään, monissa sisällöt muistutttavat toisiaan; samaa asiaa uudessa paketissa. Osaan kyllä nähdä useimmiten jo ensimmäisestä luvusta, tuleeko kirja tarjoamaan minulle mitään uutta. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaan, että nämä eivät nyt tarjoa minulle enää mitään tarpeellsita, voin lakata lukemasta. Kuka käskee lukemaan näitä oppaita, jo ne eivät anna itselle mitään?

Laura Hallamaa kirjoittaa siitä, että voimaantuminen ja itsensä kehittäminen uuvuttavat häntä. Hänellä on täysi oikeus lakata kehittämästä itseään ja olla voimaantumatta. Ehkä hän on kehittänyt itseään jo tarpeeksi? Minä taas koen, että olen nyhjännyt jo niin kauan mukavuusalueellani, alisuoriutunut elämässäni monella osa-alueella ja ollut käyttämättä potentiaaliani, että olen nyt sellaisessa tilanteessa, että nimenomaan haluan potkua perseelle ja saada kiksejä ”itseni ylittämisestä”. Minä nimenomaan haluan nyt kehittyä ja haastaa itseäni, koska saan siitä energiaa ja iloa elämään. Tunnen eläväni. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä minulle olisi ajatuksesta, että ”jätä sikseen”, ”anna olla”, ”tyydy siihen, mitä sinulla jo on”. Jatkaisin siis huonoitsetuntoisena jahkaajana ja elämä valuisi käsistä.

Tanskalainen Svend Brinkmann kirjoittaa siitä, kuinka hyvä itsetunto (ts. ehkä enemmänkin liika itsevarmuus) ja liiallinen häpeän puute voivat johtaa jopa psykopatiaan. Hän näkee self help -oppaat alistavina ja uskonnon kaltaiseen loputtomaan itsensä kehittämiseen ja täydelliseen häpeämättömyyteen johdattavana kulttina. Tämä on toki mahdollinen ääripää. Hän kannustaa lukemaan kaunokirjallisuutta self help -oppaiden sijaan. Siihen itsekin toki kannustan. En silti usko, että ihmiseltä häpeä katoaa kokonaan tai jos katoaa, on psykopatiaan tai narsismiin jo alunperinkin ollut taipumusta. Itsehoito-oppaiden lukeminen ei myöskään sinällään auta yhtään mihinkään. Tarvitaan myös sitä käytännön elämää, ihmissuhteita ja tekoja. Uskon kyllä siihen, että varmasti pärjäisimme aivan hyvin myös ilman näitä oppaita. Voisimme sen sijaan hakea tukea ja iloa ystäviltä, perheeltä, terapeutilta ja auttamalla muita.

Itse olen kuitenkin iloinen, että olen saanut näiden oppaiden avulla karsittua itsestäni edes hieman häpeää pois. Silti nytkin hävettää edes kirjoittaa siitä, että olen lukenut useammankin oppaan.

Ymmärrän, että on paljon kolmekymppisiä, jotka ovat haastaneet itseään vähän liikaakin ja kokeneet useamman uupumuksen elämänsä varrella. Ymmärrän, että he eivät halua voimaantua enää yhtään enempää. Mutta on paljon meitä, jotka ovat hissutelleet, paenneet, pelänneet, vetäytyneet, ujostelleet, piiskanneet itseään turhaan ja jättäneet toteuttamatta itseään liiallisen perfektionismin takia. Suokaa siis meille se voimaantuminen, että saisimme edes hetken kokea elävämme ennen kuin kuolo korjaa.

On tämä ollut erikoinen syksy ja talvi, mutta piristäviäkin asioita on alkanut tapahtua, varsinkin kun on vähän itse alkanut pistää pökköä pesään. Tässäpä joitakin asioita, jotka tällä hetkellä ilahduttavat.

Kuvina on pari väsynyttä selfietä eiliseltä, sekä aamukahvihetkinäkymä kukkineen.

Työhaastattelu. On vihdoin yksi työhaastattelu tiedossa ensi viikolla! Olin jo ennen joulua saanutkin yhden osa-aikaisen työn (soppareita ei ehditty vielä kirjoittaa). Piti aloittaa työparin kanssa ja jakaa työn osuus ja palkka puoliksi, mutta viikkoa ennen kuin työt oli määrä aloittaa, minulle kerrottiinkin, että toinen haluaakin koko osuuden ja työ meni hänelle. Hyvin omituinen juttu, varsinkin, kun olin itse tässä se joustava osapuoli. Koin, että päätös oli vähän epäreilu. Toisaalta työtä olisi ollut niin vähän ja palkka niin huono, ettei sillä olisi kuitenkaan elänyt ja se olisi hankaloittanut muiden töiden saantia. En siis jäänyt suremaan kovin pitkäksi aikaa, vaikka olisinkin mielelläni tehnyt kulttuuri- ja viriketyötä vanhusten parissa. Ehkä voisin periaatteessa tehdä tuollaista työtä jossain vaiheessa ihan vapaaehtoistyönäkin. Silloin saisin itse säädellä tuntimäärät ja kartuttaa osaamista kaikessa rauhassa.

Olen nyt sitten etsiskellyt lähinnä kokopäivätöitä ja harjoittelupaikkoja enemmän omalta alalta. Harjoittelijoille ei ole ollut koronan vuoksi tarvetta toistaiseksi missään kulttuurilaitoksessa, mutta nyt on tiedossa haastattelu ihan ”oikeaan” ja kokopäiväiseen määräaikaiseen hommaan. Olen räiskinyt hakemuksia sen verran paljon, että luultavasti jotain on tiedossa joka tapauksessa, kunhan nyt tuo koronatilanne hellittäisi. Mutta oli tosi piristävää saada kutsu ihan oman alan työhaastatteluun! Antoi potkua muuhunkin elämään.

Pienet kuvaukset. Olin eilen yhden tv-sarjan kuvauksissa. Jee! Kutsu tuli vasta edellisenä iltana, enkä ollut ehtinyt valmistautua henkisesti tilanteeseen yhtään. Ehkä ihan hyvä niin, en edes oikein kunnolla ehtinyt alkaa jännittää. Kyse oli ihan pikkuroolista, mutta olen sen verran kokematon kameran edessä, että kyllä se yöunet vei. Olinkin sitten kuvauksissa niin totaalisen koomassa, että varmaan vaikutin siltä, kuin olisin ollut jossain aineissa. Toisaalta väsymyskin vei sitten hyvän terän liialta jännitykseltä. On myös ”se aika kuukaudesta”, että aivot ei toimi ollenkaan, puhumattakaan koordinaatiosta. Luojan kiitos pyörrytys ja kouristelu alkoivat vasta tänään.

Noh. Viimeyönä sitten mietin, että miksi ihmeessä oikein menin sinne töröttämään, kadutti koko homma. Nyt ei enää kaduta! Kaduttaisi paljon enemmän, jos en olisi mennyt, vaikka pyydettiin! Mikäli näytän turpealta ja vähä-älyiseltä harrastajalta, sitten näytän. Jostakin se harjoittelu pitää aloittaa!  Tietenkin olin vieläpä kauhonut juuri ennen tuota edellispäiväistä puhelua puolikkaan kalakeittokattilallisen ja olo oli aika turvonnut. Mutta jotenkin olen päässyt yli tuosta oman ulkonäön turhasta dissaamisesta ja murehtimisesta, kokemus on tärkeämpi kuin häpeän pakoilu. Nyt olen kokemusta rikkaampi ja kunhan tästä taas tokenen, voisin yrittää saada noita pikkurooleja lisää. Aina tulee lopulta hyvä fiilis, kun kokeilee jotakin uutta!

Työnohjauspsykologi.  Sovittiin aika työnohjaajan kanssa maanantaille. Tuntuu, että voisi olla ihan hedelmällistä ja piristävää saada vähän pähkäillä jonkun kanssa näitä ura-asioita. Tällä hetkellä kyllä tiedän jo aika hyvin, mitä mun juuri nyt kannattaisi tehdä. Töitä. Mitä tahansa töitä, jossa tapaa ihmisiä, josta saa rahaa ja merkitystä ja haastetta elämään (mitä nyt korona-aikana sitten voi tehdä). Mutta ehkä olisi hyvä miettiä, mitä haluan kahden tai viiden vuoden päästä tehdä, sinne voisi asettaa työlle jo jotain muitakin vaatimuksia, että onko se yrittäjyyttä, taiteilijuutta, tiedottamista, toimittajuutta, esiintyjyyttä, ohjaamista jne. No näistä olen kirjoittanut täällä jo vaikka kuinka. Nyt olen pääosin hakenut toimistohommia liittyen tiedottamiseen ja tuottamiseen, haluan pitää vähän taukoa omien esitysten tekemisestä.

En sittenkään hakenut sinne TeaKin ohjaajalinjalle. Joku siinä tökkii. Ehkä sittenkin haluan oppia ohjaamista lisää mieluummin työn kautta, kuin opiskelemalla viisi vuotta ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Haluaisin panostaa nyt enemmän näyttelemiseen ja oppia ohjaamisestakin sitä kautta. Veri vetää katsomon sijasta lavalle, joten tuntuisi nurinkuriselta panostaa viisi vuotta elämästä pelkästään ohjaamiseen. Tiedän, etten periaatteessa olisi menettänyt mitään, jos olisin hakenut, mutta tiedän myös kokemuksesta, että kouluun pääsevät vain ne, jotka todella panostavat ja jotka todella sinne haluavat. Sinne ei mennä vain kokeilemaan kepillä jäätä. Ohjaamista voi oppia myös työn kautta, assaroimalla ja ohjaamalla itse, käymällä kursseja ja käyttämällä mentoria.

Lumi. Aina jotenkin piristää, kun on yön aikana tullut edes vähän uutta pakkaslunta. Vaikka juuri nyt ei voimat riitä lähteä kävelylenkille, voin ihailla maisemaa ikkunasta. Heräsin tänään aikaisin aamulla ja nautin vain siitä, että ulkona on lunta, että uskalsin mennä eilen kuvauksiin, että meillä on kauniita kukkia ja kynttilät palaa. Huomenna voin sitten miettiä seuraavaa siirtoa.

Kevät. Päivä on nyt jo tunnin pidempi kuin tammikuun alussa. Jotenkin sen huomaa hienoisesta energian lisääntymisestä. Toivon silti, että lunta piisaisi ainakin maaliskuulle saakka. En ole ihan vielä valmis kevääseen.

Nukkuminen. Yleensä nukun tosi hyvin. Kun nyt olen tällä viikolla nukkunut sen yhden yön todella huonosti, ehkä vain tunnin verran koko yönä, muistan taas arvostaa hyviä unenlahjojani. Muistan myös sen, millaista on nukkua stressiunta. Joskus työ on ollut kroonisesti niin stressaavaa, ettei ole saanut paljoakaan nukutuksi, kun työ on tunkenut uniin. Niitä aikoja en kaipaa. Koitan nyt löytää sellaista työtä, ettei se olisi ihan liian kuormittavaa pidemmän päälle. Toki alussa on paljon kaikkea uutta ja täytytyy varautua siihen, että ensimmäisenä kuukautena voi väsyttää kovasti, mutta jos stressi jatkuu kuukausitolkulla, täytyy asialle tehdä jotain. Ensimmäinen keino on tsekata omat stressinhallintakeinot ja perfektionismin taso: Vaatiiko itseltään ihan liikaa ja osaako rentoutua tarpeeksi.

Suon villi laulu. Kuuntelin tuota Delia Owensin kirjoittamaa kirjaa aluksi kolmasosan ruotsiksi. Sitten alkoi jotenkin harmittaa, kun osa kirjan vivahteista jäi ymmärtämättä ja huomasin, etten oikein jaksa keskittyä. Kuuntelin loput suomeksi ja ihastuin. Nyt kuuntelen uudestaan alkupuoltakin suomeksi. Kirjaa ei ole kehuttu syyttä. Yleensä en niin jaksa lukea/kuunnella pitkiä luontokuvauksia, mutta tässä ne lomittuivat hienosti päähenkilön sielunmaiseman kanssa. Kontrasti villin ja vapaan räme-elämän ja rasistisen ja ennakkoluuloisen ja sisäänpäinlämpiävän kyläyhteisön välillä oli riipaiseva. Oli myös aika kivuliasta se, kuinka samastuin päähenkilön yksinäisyyteen. Äiti ei ole minua hyljännyt, eikä isä ryypännyt, perhe on ollut hyvin rakastava. Ala-asteen kolmannelta luokalta lähtien kokemani ulkopuolisuuden tunne koulumaailmassa sen sijaan on hyvinkin tuttua.

Eilen kuvauksissa taas muistin, mistä johtuu se, miksi olen aina mieluusti vetäytynyt kirjan päähenkilön tavoin omiin oloihini, se kokemus ulkopuolisuudesta. Osaan kyllä olla ihmisten kanssa ja välillä nautinkin siitä, mutta jos joku on vähänkin torjuva tai tyly minua kohtaan, se tunne, joka vyöryy ylitseni, on valtava. Alkaa kaduttaa, että koskaan astuin ulos omasta kodista. Tiedän, että se  on aivan naurettaavaa ja ettei aikuinen ihminen voi eristäytyä (tai no miksei periaatteessa voikin, jos haluaa) kotiinsa koko loppuelämäksi, mutta juuri sillä hetkellä se tunne on ihan valtavan surullinen. Kyllähän se sitten menee ohi, kun syö ja nukkuu hyvin ja saa etäisyyttä asiaan. Usein sitäpaitsi kaikki on ollut ylitulkintaa. Ehkä tuo yksi ”tylyltä” vaikuttanut ihminen on itsekin vähän ujo, väsynyt tai stressaantunut. Sitäpaitsi miksipä sitä ei voisi muistella niitä kaikkia mukavia kohtaamisia tuossa tilanteessa! Koska ihmisen aivot jne…

Kirjassa surullista, kohtuuttoman epäreilua ja silti hyvinkin todenmukaista oli se, että päähenkilö ei sitten oikeastaan koskaan uskaltanut ottaa sitä toista askelta ihmisten pariin. Se jäi yhteen kokemukseen epäonnistuneesta koulupäivästä, joka leimasi hänen koko elämänsä yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Toisaalta ehkä hänen kannaltaan lintujen ja vain parin  ystävällisen ja luotettavan ihmisen seura oli sittenkin parempi ratkaisu. Kuka määrittää sen, että ihmiset olisivat ihmiselle jotenkin eläimiä parempaa ja arvokkaampaa seuraa? Itse en kuitenkaan aio luovuttaa ihmisten suhteen, vaikka maallemuutosta haaveilenkin.

Aloin eilen kuvauksissa miettiä hierarkioita ja ihmisten kategorisointia työelämässä ja yhteiskunnassa muutenkin esimerkiksi koulutuksen, aseman, kuuluisuuden, nimekkyyden  tai kokemuksen mukaan. Olen kohdannut  omituisia hierarkioita joissakin työyhteisöissä, esimerkiksi tehdessäni tiskarin vuoroa suurtalouskeittiöhommissa. Viime kesänä olin kuukauden kesätöissä ravitsemistyöntekijänä. Pääosin annostelin ruoka-annoksia osastoille ja henkilökunnalle, täytin sämpylöitä yms. Mutta jännä huomio, minkä sain tehdessäni joitakin vuoroja tiskarina, oli se, että kokit ja catering-puolen työntekijät eivät tervehtineet minua tuolloin ollenkaan. Tiskarin työ on todella rankkaa fyysisesti, ja siihen hommaan laitetaan yleensä aloittelijat, maahanmuuttajat eli sellaiset, jotka eivät vielä osaa suomea (valitettavasti myös ikääntyneitä suomea osaamattomia laitettiin tiskiin) ja vuokratyöntekijät. Osa viihtyy tiskarina juuri sen vuoksi, että siinä saa olla itsekseen, eikä välttämättä koko työpäivän aikana tarvitse jutella kenenkään kanssa toisin kuin vaikkapa ruokaa henkilökunnalle annosteltaessa. Toki väki varmaan tiskarina ollessa myös vaihtuu usein, mutta silti tuo tuntui jotenkin todella omituiselta ja surulliselta, ettei edes tervehditä.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt ihmisten välisiä hierarkioita ja ihmisten lajittelemista ja kastittamista. En ajattele, että olisin jotenkin vähempiarvoinen ihminen kuin esimerkiksi joku nimekäs näyttelijä tai artisti. Toki arvostan hänen osaamistaan, rohkeuttaan ja ammattitaitoaan, mutten osaa pokkuroida häntä. En myöskään ajattele, että joku joka tiskaa työkseen astioita olisi jotenkin vähempiarvoinen kuin hänen pomonsa.

Tietenkin tämä ajatus pitää muistaa silloinkin, jos joskus on itse sellaisessa asemassa, että on valtaa tai menestystä; ettei katso ketään alaspäin tai käytä asemaansa väärin.

Minusta ystävällinen ja kunnioittava pitää olla puolin ja toisin. Tottakai työssä aloittelija on aina vähän altavastaajana ja kannattaa vähän olla varpaillaan, eikä ainakaan alkaa röyhkeäksi, mutta kyllä aloittelijaakin kohtaan pitää olla ystävällinen.

Kuten huomaatte, kirja herättää ajatuksia. Lähti vähän rönsyilemään! Eriarvoisuudesta voisi toki kirjoittaa syvemmin ja laajemminkin, mutta joku toinen kerta sitten.

Opiskelu ja uuden oppiminen. En nyt mene tähän sen syvemmin, mutta ylipäänsä nyt jotenkin ilahduttaa se lähtökohta elämässä, että jos ei jotakin osaa, sitä voi alkaa opiskella tai jos haluaa laajentaa omaa sivistystään, mikään ei tässä elämässä estä niin tekemästä. Se on mahtava voimavara. Haluan ajatella myös, että ikä ei ole este mihinkään, ainakaan periaatteellisesti. Okei, en alkaisi ehkä enää akrobaatiksi, mutta melkein mitä tahansa asiaa voi alkaa aivan hyvin opiskella tämänkin ikäisenä. En ymmärrä, miksi vain nuorilla olisi etuoikeus opiskella oppilaitoksissa ja vanhojen pitäisi opiskella yksikseen kotona salaa, koska muuten se olisi ”tosi noloa”.

Blogin pitäminen. On ollut hauskaa kirjoitella tänne nyt syksyn ja talven aikana vähän enemmän ja säännöllisemmin. Tuntuu, että tätä myös käydään lukemassa, mikä on kiva juttu! Jokin yhteys ulkomaailmaan! Sitä tämä blogi minulle tällä hetkellä on, sosiaalinen henkireikä. Ja kirjoittamisella on minulle ihan jo sinällään itseisarvo, koska se on ajattelemista. Se aika, jonka kirjoitan, ei mene koskaan hukkaan.

Tulipa rönsyilevä postaus. No menköön!