Eipä juuri mitään uutta marraskuun pilvien alla. Tai ehkä sittenkin jotain.

Olen vähentänyt töitä ja lähinnä yrittänyt panostaa ja palautua niihin vähiin, mitä enää on jäljellä.

Mihin sinä käyttäisit elämäsi, jos energiaa olisi tallella enää 10-20 prosenttia entisestä? No, siinä ei lopulta ole hirveästi miettimistä, koska se energia on pakko käyttää syömiseen, ruuan sulattamiseen eli perusaineenvaihduntaan siis ja palautumiseen siitä vähästä, mikä on pakollista tekemistä. Yritän pitää kiinni viimeisistä opetustöistäni ja levätä kaiken muun ajan, säilyy elämässä edes joku mielekäs tekeminen ja tunne siitä, että on jossakin kiinni.

Todella monenlaista asiaa tekisi mieli tehdä, jos jaksaisi: musiikkia, teatteria, tanssia, esityksiä, opettamista, ohjaamista, opiskelua, lukemista, kirjoittamista, metsässä retkeilyä, uimista, askartelua, siivoamista, paikkojen järjestelyä…

Kolmisen viikkoa sitten tein hieman pilatesta kipeän selän takia ja soitin hieman selloa. En ole vieläkään palautunut siitä. Sydän on alkanut sen jälkeen tykytellä omituisesti. Pystyn tekemään pilatesta noin nelisen kertaa vuodessa (terveenä kävin tanssitunnilla kuusi kertaa viikossa, uimassa ja juoksulenkillä) ja silti tuntuu, että sekin on liikaa.

Aika ja elämä valuu johonkin silkkaan olemiseen, kun muuta ei jaksa.

Hieman olen yrittänyt käynnistellä jälleen esityksen ideointia ja laulanut jonkin verran.

Ehkä kirjoitan joku päivä jotain järkevämpää. Olen viimeaikoina pohtinut esimerkiksi sitä, miksi näyttelijäntyötä on tutkittu näyttelijän kognition näkökulmasta niin vähän ja että miksi Tanssii tähtien kanssa ei voisi kerätä rahaa ME-sairauden tutkimiseen, kun siihen ei ole rahaa käytössä Suomessa vielä ollenkaan.

Näyttelemiseen liittyvää podcastia en ole jaksanut vielä aloittaa, vaikka mielessä pyörii kyllä joitakin ajatuksia siihen liittyen. Mutta kun sitä energiaa ei ole, niin ei ole.

Ei mulla oikeastaan ole tänään mitään uutta sanottavaa. Turha kai kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa mutta tää on mun blogi, joten voin kirjoittaa tänne vaikka joka päivä vaan että

en jaksa

en jaksa

en jaksa

en jaksa

en jaksa

en jaksa

Kaikki olisi elämässä oikein hyvin ilman tätä sairautta mutta tällä nyt mennään. Ts. ei mennä vaan ollaan.

Jos jotain kuulumisia tähän väliin.

Täytin vuosia ja sain ihania yllätyskukkia pariltakin taholta, leivoksia, hyvää ruokaa ja joululta jäänyttä shampanjaakin join desilitran verran. Hurjat juhlat oli siis: Kävin pienellä kävelyllä, söin, join desin alkoholia ja menin nukkumaan ennen ilta seitsemää. Mutta oli kaunis keli ja ihan sain sellaisen pienen juhlatunnelman luotua itselleni.

Olen saanut uusia ystäviä tässä kesän ja syksyn aikana. On paradoksaalista, että nyt kun olen maailman huonoimmassa kunnossa, elämäni on ehkä tavallaan sosiaalisempaa kuin koskaan. Ehkä musta on tullut lempeämpi ja kärsivällisempi myös muita ihmisiä kohtaan sairauden myötä ja siten ympärillä alkaa olla myös uudenlaista ystävyyttä. Ja se, etteivät ihmissuhteet pyöri enää pelkästään teatterin ympärillä vaikuttaa myös. Kun teatteria ei enää elämässä juurikaan ole, niin on löydettävä ihmisiä muualta.

Luovuin toisesta opetusryhmästäni. Oli haikeaa ja harmillista mutta oikeastaan ihan pakko. Ei vain voimat enää riittäneet. Ja vaikka luulen, ettei sairaus opetuksen tasoon sinällään vaikuttanut (ehkä jopa päinvastoin), niin mun omaan kuntoon vaikutti liika työ heikentävästi. Nyt on ehkä sitten voimia edes palautua ja levätä. Ainahan sitä sitten saa taas lisää töitä/projekteja, jos kunto joskus paranee. Näin ainakin uskon omalla kohdallani olevan. Harmitti kyllä, kun tosi kiva ja taitava ryhmä ja oli juuri lähtenyt tosi letkeästi rullaamaan.

Selkä on ollut muutaman päivän ihan jäätävän kipeä. En usko, että on kroonista. Tai toivottavasti ei ole, koska eihän tän kanssa pysty mitään tekemään. Pitää nyt yrittää jatkossa edes hitusen jotakin verrytellä ME:stä huolimatta. Vaikeaahan se on lihaskuntoa ylläpitää, kun pulssi ei saisi yhtään nousta, eikä yhtään saisi rasittua. Töissä kuitenkin olin tämän kanssa ja olihan se aika typerää, mutta jotenkin ajattelin, että menisi ohi siinä illan myötä. No, ei mennyt ja ihan huutokiroilin siellä. No, onneksi ryhmä vaikuttaa hyvin huumorintajuiselta ja lempeältä.

Oon miettinyt paljon, että kannattaako tällainen raivorehellisyys somessa, täällä blogissa ja opetustyössä. Olen kertonut oppilailleni rehellisesti, että sairastan ME:tä, enkä oikein jaksa sitä peitellä. Nyt ainakin tuntuu, että rehellisyys on parempi kuin salailu. Joku voi toki hämmentyäkin ja ihmetellä, miksi tuo kertoo tuollaisia asioita itsestään mutta sellainen mä olen ja sillä mennään. En pyri sillä huomiota hakemaan vaan enemmänkin saamaan aikaan sellaisen armollisen, sallivan ja rehellisen ilmapiirin. Opetuksessa ihan yhtälailla keskitytään kurssin sisältöön ja aiheisiin mutta kun ryhmä tietää, että mua esim. huimaa ja että voimia ei ole mihinkään fyysiseen, niin voin esim. istua milloin siltä tuntuu, ilman että ryhmä ihmettelee. Kompensoin asioita sitten hyvällä suunnittelulla, luovuudella ja onhan mulla pitkä kokemus ja koulutustausta. Ja nyt uskon, että menee taas paremmin, kun on enemmän aikaa levätä. Ja voihan tervekin ihminen välillä olla vähän hömelö, esim. jos on nukkunut huonosti, on stressiä yms.

Nyt on syysloma ja yritän vain keräillä voimia taas loppusyksyn opetuksiin ja nukkua paljon. Koitan ehkä myös nähdä paria ystävää ja käyn moikkaamassa äitiä Pohjanmaalla ensi viikolla.

Mukavaa lokaista kuuta kaikille!