Sain työpaikan. Kyse on ihan vain kesätyöstä muutamaksi kuukaudeksi, eikä ollenkaan oman alan, kaukana siitä. Työ on suorittavaa, ehkä yksitoikkoistakin ja fyysisesti raskasta.

Silti huomaan elämäntunnun  ja merkityksellisyyden palaavaan takaisin. Yhtäkkiä mun on saatava luettua ainakin 30 väitöskirjaa, kirjoitettava sitä ja tätä lopputyötä varten, suunniteltava esitystä elokuun ensi-iltaa varten, luettava kymmeniä kirjoja ja siivottava kotia. Näitä asioita olisin hyvin ehtinyt tehdä tässä viimeisen kahden kuukauden aikana, ja toki jotain olen tehnytkin. Mutta.

Pikkuhiljaa päivät vain alkoivat valua sormien välistä, odotin vain iltaa, että pääsen nukkumaan tai hetkeä, kun voisin hyvällä omallatunnolla käydä ruokakaupassa (kun jääkaappi olisi lähes tyhjä). Tuijotin apaattisena tositeeveesarjoja ja pakotin itseni väkisin lukemaan romaaneja ja siivoamaan asuntoa. Kaikki tekeminen oli väkinäistä ja pakotettua, etteivät ”päivät valuisi ihan täysin hukkaan”. Tulevasta esityksestä alkoi muodostua jälleen jonkinlainen vankila ja kaikki teatterin tekeminen tuntui hyvin kaukaiselta ja merkityksettömältä yksin puurtamiselta. Apatia ei tietenkään vallinnut ihan joka päivä ja kokoaikaa, toki innostuksen hetkiäkin oli, mutta enenevässä määrin elämänhalu alkoi valua minusta. 

Työn  vastaanottaminen oli oikeastaan kaiken järjen vastaista. Mulla olisi ollut tässä tanssipedan lopputyö valmistettavana ja sen lisäksi keskeneräinen esitys, jonka treenit alkavat todennäköisesti heinäkuussa ja jossa on vielä paljon ratkaistavia kohtia. Olen myös palautumassa fyysisestä ylirasitustilasta. Lisäksi joku voisi kysyä, miksi kahden korkeakoulututkinnon suorittanut ihminen ottaa vastaan tällaisen raskaan, huonopalkkaisen ja yksitoikkoisen työn.

Silti, jos mikään ei enää tunnu miltään, mitä iloa on siitä, että aikaa on? En pysty nyt edes tanssimaan ja urheilemaan, eikä mitään kodin ulkopuolisia ihmiskontakteja elämässä ole. Miksi en siis käyttäisi sitä aikaa siihen, että saan siitä rahaakin? Sitäpaitsi töissä voi olla ihan hauskaakin, siellä voi kohdata kivoja uusia ihmisiä ja ihan kaikki arkinen tekeminen kodin ulkopuolella tuntuu nyt mielekkäältä.

En myöskään halua, että esitys näyttää väkisin väännetyltä, enkä ihan oikeasti edes halua vääntää sitä väkisin, koska en saa siitä palkkaakaan, ja apurahatkin jäivät saamatta. Palkka tuossa projektissa on nimenomaan ollut se, että sitä on ollut kivaa ja antoisaa tehdä.

Tämä on tietenkin itsestäänselvää, mutta nyt, kun aikaa onkin rajallisesti, kaikki tuntuukin merkitykselliseltä. Yhtäkkiä draivi valmistaa esitystä ja tehdä lopputyötä on palannut! Saan paljon enemmän aikaiseksi ja tekeminen tuntuu helpolta.

En näe yksinäisyydessä, tylsyydessä ja eristäytymisessä oikeastaan paljoakaan hyvää. Tämä johtuu siitä, että olen viettänyt elämässäni niin paljon tällaisia yksinäisiä ”eristyskeväitä” ihan omaa pelkuruuttani, enkä tosiaan tarvinnut enää tällaista oivaltaakseni mitään uutta. Toki olen ehtinyt lukea ja opiskella enemmän ja esimerkiksi soitella enemmän vanhempieni kanssa. Olen ehtinyt kuunnella ruotsinkielisiä podcasteja ja venytellä. Mutta olen silti paljon mieluummin hieman kiireinen ja työstä väsynyt kuin masentunut, apaattinen ja lamaantunut.

On muuten jännä juttu, että niin moni on vasta nyt tuntunut oivaltavan yksin olemisen ja levon tärkeyden. Välillä tuntuu, että olen lähes ainoa tässä maailmassa, joka on saanut nauttia yksinäisyydestä jo ihan tarpeeksi elämänsä aikana.

Tietenkin hieman pelkään, että mitä jos olenkin sitten työn vuoksi koko ajan niin väsynyt, että opintojen ja esityksen valmiiksi saattamisesta tulee ihan mahdotonta. Tai mitä jos  tartutan johonkuhun tappavan viiruksen, kun työpaikalla on satoja ihmisiä tai tuon koronan kotiin.  Toisaalta joku siihen työhön olisi joka tapauksessa valittu.

Nyt tämä tuntui kuitenkin oikealta päätökseltä. En halua hukata elämänhaluani ja mielenterveyttäni taiteen vuoksi. Ja saahan siitä työstä ihan rahaakin, mikä ei ole huono juttu. Taiteen tekemisestä kun sitä harvemmin saa.

Nuorempana ajattelin, että kirjoittaminen on mun juttu. Yläasteella ja lukiossa sain hienoja numeroita aineistani ja ylioppilasainekin lähti lähes täysin pistein raadille ja palasikin L-arvosanalla. Haaveilin jossain vaiheessa toimittajan urasta ja ajattelin elättäväni itseni kirjoittamalla. Vielä kymmenisen vuotta sitten pidin hieman taiteellisempaa blogia, jonne laitoin teatterikoulussa kirjoittamiani näytelmätekstikokeiluja, lyhytnovellejani ja muita höpsöttelyjä. Kirjoitukseni saivat hyvää palautetta ja blogin kautta löytyi elämänkumppanikin, joka oli ihastunut blogiini. 27-vuotiaana muistan myös hakeneeni dramaturgian laitokselle Teatterikorkeakouluun omalla näytelmälläni, en päässyt edes pääsykokeisiin. Samasta näytelmästä toteutettiin osia pari vuotta myöhemmin omana ohjauksenani ja se oli menestys. Tuosta alkoi ”esiintyvän taiteilijan urani”, ja kirjoittaminen alkoi pikkuhiljaa jäädä. Tapahtui jonkinlainen käänne introvertista ulospäin maailmaa kohti ja ehkä ajattelin, että kirjoittaminen liittyi tuohon vanhaan elämään. Ja tavallaan kävi ehkä juuri päinvastoin: suuntautumiseni ulkomaailmaan sai minut miettimään enemmän sanomisiani. Aiemmin olin ollut hyvin räväkkä, ärhäkkä, henkilökohtainen, mustavalkoinen ja rohkea kirjoituksissani. Yhtäkkiä en enää halunnutkaan olla sellainen, en kokenut enää tarvetta provosoida tai kertoa mielipiteitäni muille, joten tekstini latistuivat mitäänsanomattomiksi ja lopulta lopahti into kirjoittaa.

Vuonna 2012 olin työharjoittelussa Teatterikorkeakoulun viestinnässä ja siellä tuli kirjoitettua Teakin omaan lehteen teatteriaiheisia artikkeleita ja haastatteluja. Sain hyvää palautetta teksteistäni. Tuolloin kirjoitin myös pari kirja- ja esitysarvostelua nettilehti Sylviin. Toki myös tuottajan hommissa ja taidekasvatuksen projektiassarina kirjoitin markkinointikirjeitä yms. Olen myös yrittänyt pitää yllä tätä blogia ja kirjoittaa aamusivuja. Olen toki myös kirjoittanut kaksi kandityötä valmistuessani ensin kulttuurituottajaksi vuonna 2002 ja teatteri-ilmaisunohjaajaksi vuonna 2015. Tänä vuonna on tullut kirjoitettua useita esseitä ja opintopäiväkirjaa, kun olen opiskellut Tanssipedagogiikkaa Avoimessa Taideyliopistossa. On ollut ihanaa kirjoittaa hieman tieteellisemmin; esseeni ovat paisuneet joka kerta liian pitkiksi ja opintopäiväkirjan pitäminen on jäsentänyt kaaosta päässäni treenien jälkeen.

Täytyy myöntää, että esitysten tekeminen, teatteri, tanssi, ohjaaminen ja näytteleminen ovat olleet minulle elämässäni ne asiat, joka aiheuttavat perhosia vatsassa, kirjoittaminen ei niinkään. Kirjoittaminen on aina ollut minulle suhteellisen helppoa, vaivatonta ja mukavaa, en vain ole keksinyt syytä, miksi kirjoittaa. Kukaan ei pyydä minua kirjoittamaan, siksi en kirjoita. Jos minun pitää kirjoittaa, kuten opintojen aikana esseitä, kirjoitan niitä mielelläni. Tätä blogiani varmaankin harva lukee, joten motivaatio blogin kirjoittamiseen on matala. Välillä ajattelen, että olispa ihan hauska kirjoittaa esimerkiksi tanssista tai teatterista vähän tieteellisemminkin joihinkin julkaisuihin, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Ehkä olen ajatellut, että se aika ja energia on pois esimerkiksi esitysten tekemisestä. En ole halunnut profiloitua kriitikoksi, joka katsoo ja arvostelee muiden esityksiä, olen halunnut tehdä niitä esityksiä itse.

Toimittajan urasta en ole oikeastaan haaveillut lukion jälkeen. Seitsemän vuotta sitten hain ”järkisyistä” journalistilinjalle ammattikorkeakouluun hankkiakseni yleissivistystä ja vihdoinkin jonkun järkevän ammatin. Sain muuten lähes täydet pisteet kaikista luovuus yms. -tehtävistä. Haastattelun perusteella minulla oli kuitenkin kuulema ”motiivikonflikti” ja pääsinkin samana kesänä opiskelemaan teatteria, joka oli oikeasti se minun juttu. Välillä ajattelen lukiessani joitakin huonosti kirjoitettuja lehtijuttuja tai banaaleja blogikirjoituksia, jotka saavat tuhansia lukijoita ja klikkauksia, että pystyisin ihan helposti tuohon itsekin ja paljon parempaankin pienellä panostuksella ja voisin saada kirjoittamisesta rahaa, mutta sitten muistan, miten on niin paljon ihmisiä, joille kirjoittaminen on nimenomaan se intohimo ja ajattelen, etten lähde kilpailemaan heidän kanssaan.

Samaan aikaan ajattelen, että tyhjänpäiväisten blogitekstien laatiminen tuote-esittelymielessä tai klikkikohuartikkelien kirjoittaminen iltapäivälehtiin ei ole arvojeni mukaista, ja aiheuttaa minussa lähinnä puistatuksia, enkä halua olla sellaisessa mukana. 

Minulla on kuitenkin aina hyvä olo, kun saan kirjoitettua, ihan mitä vain. Se tuntuu vähän kuin hengittämiseltä, samoin kuin laulaminen tai lenkkeily tai keskusteleminen ihmisten kanssa. Olen jo vuosia halunnut, että kirjoittaminen olisi jollain tavalla luonteva osa elämääni. En vain ole keksinyt miksi kirjoittaa. Minun on pakko hengittää, mutta minun ei ole mitenkään pakko kirjoittaa. En ole pahemmin haaveillut romaanin kirjoittamisesta tai minulla ei ole ollut tarvetta saada omaa tekstiäni teatterin lavalle. Olen sillä tavalla suorittaja tai sirkushevonen, että on tuntunut merkityksettömältä kirjoittaa, jos tekstejä ei kukaan lue. Koen myös, ettei minulla oikeastaan ole mitään niin tärkeää ja merkityksellistä sanottavaa maailmasta, etteikö joku Kafka tai Virginia Woolf olisi sanonut sitä jo sata kertaa sukkelammin tai että osaisin sanoa sanottavani jotenkin erityisellä tavalla, että olisi tarvetta kirjoittaa taiteellista tekstiä. Voihan se olla myös laiskuutta tai pelkuruutta? Laiskuutta alkaa oikeasti kehittää itseään ja pelkuruutta, että mitä jos olenkin ihan oikeasti vain ihan tyhjä ja mitäänsanomaton (eivätkö kaikki tavallaan ole) tai toisaalta mitä kaikkea sieltä sitten tuleekaan esiin, kun oikeasti alkaisin kaivaa.

Esitysten tekeminen on ollut minulle kymmenen vuoden ajan väylä representoida sisäistä maailmaani tai tehdä tulkintoja ympäröivästä. Koen myös, että kirjoittajan ura olisi hyvin yksinäinen ja olen viettänyt elämästäni jo ihan tarpeeksi eristyksissä ja yksin. Koen, että esimerkiksi näyttelijän, ohjaajan tai pedagogin työ tekee minulle ihmisenä hyvää, sillä luontaisesti joudun haastamaan itseäni enemmän tuollaisissa sosiaalisissa töissä.

Kuitenkin välillä pilkahtelee sellaisia ajatuksia, että mun on pakko alkaa kirjoittaa enemmän. Että jotakin puuttuu, kun en kirjoita ja että jos en kirjoita, kuoletan jotakin itsestäni. Kirjoittaminen on minulle ajattelemista, ja jos en kirjoita, tuntuu, että aivoni taantuvat. Tällaisina eristysaikoina erityisesti tuntuu, että kirjoittaminen voisi olla se viimeinen henkireikä lukemisen ja lenkkeilyn lisäksi, kun teatteria ei pääse tekemään eikä ihmisiä tapaamaan. Kadehdin sellaisia, jotka sanovat: ”Ei minua haittaa eristäytyminen yhtään, koska kirjoitan romaania.” Minun on myös ollut viimeaikoina vaikeaa löytää ohjattavia tekstejä ja tekijänoikeuksien maksaminenkin ottaa kukkarolle. On tullut pitkästäaikaa pohdittua, miksen voisi itse kirjoittaa omia esitystekstejäni. Omien näytelmätekstien kirjoittaminen siis kiinnostaa. Näytelmähän voi sisältää oikeastaan minkälaista tekstiä vain: monologipuhetta, runoa, laulua, dadaa, dialogia, proosa, aforismeja…  

Ehkä se täytyy nyt vain myöntää: Kirjoittamiselleni on oltava jokin ulkoinen syy, oli se sitten palkallinen lehtikirjoitus, kritiikki, markkinointiteksti, näytelmäteksti, essee tai kandityö liittyen opintoihin tai kaverin kanssa pidetyn runobatlen aikaansaama hassutteluntarve. Minun ei tule kirjoitettua ilman syytä, ”sisäisen palon johdattamana”, samoin kuin minun tulee tehtyä teatteria, vaikkei kukaan sitä minulta pyydä. Olen siis tullut siihen tulokseen, että minun täytyy luoda itselleni ”pakko” ja ulkoinen paine kirjoittaa, jos aion kirjoittaa. Siksi ilomoittauduinkin nyt jollekin ”luovan kirjoittamisen kurssille”, katsotaan mitä sieltä poikii!