Perjantai 13.

Tänään on ollut aika vaikea päivä.

Tämä on nyt kolmas kesä sairaana. Muistelin juuri, kuinka kaksi vuotta sitten jouduin myöntämään, etten pysty enää mitenkään opiskelemaan tanssia päivittäin, saati täysipäiväisesti. Jatkoin silti tanssitunteja jouluun 2019 saakka. Vuoden 2020 syyskuussa jouduin myöntämään, etten enää voi näytellä teatterissa sen fyysisyyden takia. Lopetin opinnot syyskuussa ja jäin miettimään, mitä seuraavaksi.

Nyt olen joutunut luopumaan kävelemisestä. Tänään astuin tällä viikolla ensimmäistä kertaa ulos asunnosta käydäkseni kaupassa. Kävely on todella hidasta, kivuliasta ja ontuvaa polvikipujen takia. Puoli vuotta sitten pystyin kävelemään vielä jopa 5 km putkeen.

Tänään on pyörinyt mielessä, että mistähän kaikesta olen joutunut luopumaan syksyyn 2022 mennessä. Olenko silloin jo vuodepotilaana? Pystynkö tekemään ruokaa, pystynkö syömään itse? Periaatteessa kaikkeen tottuu, mutta elämän jatkuva kapeutuminen pistää miettimään, että onko tässä kaikessa enää mitään järkeä. Miksi ylipäänsä elän, kun tuntuu, ettei mitään tulevaisuutta enää ole. Tässä kropassa, näillä voimilla.

Ei mun elämä nyt terveenäkään mitenkään helppoa ja täydellistä ollut. Kuitenkin aina, kun  ahdisti,  niin pääsi lenkille tai tanssimaan ja pystyi ajattelemaan, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin. Nyt ei ole paljoa muita keinoja kuin hengittely, äänikirjat ja muu taide.

No, hetki kerrallaan. Ehkä huomenna on parempi päivä.