Syvissä vesissä – Peruuntuneen esityksen lämmittelyä
Olen työstänyt nyt puolitoista vuotta perustamalleni Malenkiteatterille erästä esitystä, joka vihdoin tulee saamaan ensi-iltansa tammikuussa 2021. Toivon. Aloitin esityksen työstämisen jo talvella 2019, jolloin suunnittelin tekeväni esityksestä soolotanssiteoksen marraskuulle 2019. Sitten kävi niin, että sain kesällä 2019 lääkäriltä liikuntakiellon ylirasitustilan ja palautumattomuuden vuoksi. En jaksanut enää nousta lattialta ylös, saati treenata jotain pitkiä nykytanssisarjoja.
Samaan aikaan aloitin syksyllä näyttelijäntyön opinnot, ja esitys jäi toteuttamatta. Tein kuitenkin pienen, hyvin vähän liikkuvan soolon esityksen teemoihin liittyen osana tanssipedan perusopintoja joulukuussa 2019. Lopulta löysin syksyn aikana esitykseen kaksi kanssaesiintyjää. Aloimme treenata esitystä tammikuussa 2020 ja ensi-ilta oli aiottu huhtikuulle 2020. No sitten kävi niin kuin kävi. Esityksen nimikin oli pahaenteisesti ”Pois puhallettu”
Kesällä teimme kuitenkin esityksen pohjalta kolme pientä tanssivideota ja nyt syyskuussa tein esityksestä demoversion Karjaalle Tryckeri-Teatterin tiloihin osin ruotsiksi väliaikaiskokoonpanolla. Esitys siis elää ja rönsyilee ja hyvä niin. Liikuntakielto on voimassa edelleen.
Välillä olen meinannut haudata koko projektin, varsinkin, kun en pysty itse ehkä enää koskaan (?) tanssimaan, mutta nyt esityksen teemat ovat taas alkaneet tuntua ajankohtaisilta, kun musta marraskuu lähenee. Tuntuu myös ajatuksena ahdistavalta jättää esitys vain roikkumaan tai kokonaan tekemättä. Tuntuu, että se on kuin musta möykky, joka pitää nyt vain saada sylkäistyä ulos; ei niin, että minua ahdistaisi työstää esitystä valmiiksi, mutta liian pitkä työstöaika on lisännyt ehkä vähän liikaa suorituspaineita. Nyt on sellainen olo, että esitys on vain saatava jossain muodossa yleisön eteen, vaikka vain kymmenelle katsojalle. Olisi kiva myös päästä tekemään jo jotakin uutta ja erilaista. Olen myös esiintyjille sen velkaa, että he pääsisivät näyttämään työmme tuloksen.
Olen kuvannut tanssipedan opettajalle ja mentorilleni esityksen teemoja näin:
”Nainen, joka istuu yksin koko elämänsä keinutuolissa pölyttyneessä kodissan, eikä pääse siitä ylös. Odottaa, haaveilee, odottaa, haaveilee ja odottaa jotakin tapahtuvaksi, mutta mitään ei tapahdu. Samaan aikaan nainen ikääntyy ja lopulta kuolee keinutuoliinsa.
Tuo yksinäisyys on ehkä vain yksi esityksen teemoista tai häivähdyksistä, mutta se on ehkä se sanallistettavin. Kirjailija Riikka Pulkkinen kiteytti hyvin erään kiinnostavan ajatuksen yhdessä haastattelussa: ihminen, joka valmistautuu koko elämänsä tenttiin lukemalla ja pänttäämällä, muttei koskaan uskalla mennä itse tenttiin, koska kokee, ettei ole vielä valmis eikä täydellinen. Näin hän jää junnaamaan paikoilleen, kaikki tieto patoutuu häneen, eikä pääse purkautumaan eikä esille, eikä tieto lähde kommunikoimaan muun tiedon kanssa.
Kai se on myös siitä hallinnan tunteesta kiinni pitämistä, vahvojen tunteiden pelkoa. Se Vilijonkan tarina: pelkää myrskyä koko ikänsä ja kun myrsky stten tulee, hän alkaa vihdoin elää. Näyttelijä Krista Kosonen sanoi myös jossakin haastattelussa, että hän kokee mieluummin jatkuvaa häpeää kuin katkeroituu. Hyvä asenne!
Tuo esitys kertoo sellaisesta ihmisestä, joka mieluummin patoaa kuin häpeää ja mitäpä sitten tapahtuu? Ei mitään. Ja se on se tragedia. Tai ehkä sittenkin lopussa jokin sisäinen räjähdys? Esitys ei kyllä varsinaisesti ole mikään ”omakuva” sillä esityksen keinot ovat hyvin kryptiset ja etäännytetyt eikä se siinä mielessä ole terapiateatteria tai en koe sen olevan. Ehkä se kertoo kuitenkin myös ”kaipuusta dialogiin” nostalgiasta ja spontaanisuuden kaipuusta. Ehkä myös aika vahvasti suomalaisuudesta ja pohjalaisesta mentaliteetista. Tai sitten vain neljänkympin kriisistä! Alunperinhän mulla oli mukana myös addiktiot, joista luin paljon kesällä 2019. Addiktiot ovat tunteiden turruttamista ja usein se viimeinen keino olla jotenkin kiinni joissakin rutiineissa, elämässä tai yhteisöissä. Mutta se kulma on suurelta osalta nyt jäänyt pois.”
Tällaisten teemojen parissa siis tänä syksynä. Vähän yllättäenkin tapahtumat, kuten liikuntakielto, uupumus ja korona ovat tulleet tahtomattanikin osaksi esitystä. Vai olenko ehkä jonkinlainen meedio, kun esitykseni käsitteli alunperinkin, jo keväällä 2019, eristäytyneisyyttä, yksinäisyyttä, kosketuksen puutetta ja pysähtyneisyyttä, nyt vaan vielä jotenkin enemmän kouriintuntuvalla tavalla.
Kuvat Malenkiteatterin esityksestä Pois puhallettu – Elegia kolmelle
Kuvat: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe
@Bozigle factory / bambú photography