Postaus futonin syvyyksistä ja esityksenteon syövereistä
Miten musta välillä tuntuu, että kaikki muut vain jatkavat elämäänsä, opintoja ja töiden tekemistä kuin ei mitään ja itse vain oleilen kotonani ja elämä on ihan samalla tolalla kuin se oli kolme vuotta tai viisi vuotta sitten. Vaikka eihän se niin ole. Tietenkin moni muukin pysyttelee mahdollisimman paljon kotonaan, opiskelee ja työskentelee etänä ja toisekseen, en ole siellä, missä olin viisi vuotta sitten. Olen muuttunut, kehittynyt ja niin no, ainakin vanhentunut.
Lisäksi nyt voin kyllä syyttää erakkoudesta ihan vain omaa itseäni, siis sairauden ja koronan lisäksi. Mua on tässä edeltävän viikon aikana pyydelty kuppilaan, kävelylle ja suunnittelupalaveriin. Olen tämän viikon ajan kuitenkin hautautunut muutamaa pientä kävelylenkkiä ja kirjastossa käyntiä lukuunottamatta omaan kotiini. On väsyttänyt jotenkin ihan hirveästi ja on myös tuntunut, että haluan olla vain omissa oloissani, ettei mulla ole kenellekään mitään sanottavaa. En ole myöskään edelleenkään halunnut tietentahtoen matkustella junilla ja palaveerata yleisissä sisätiloissa ja toimia pöpönlevittäjänä. (Osa ihmisistä ei taida oikein vieläkään uskoa koronan olemassaoloon.)
Mutta on myös kolmas syy. Olen tehnyt meidän olkkarin futonista itselleni työpisteen ja alkanut tehdä töitä esityksen parissa. Olen halunnut nyt keskittyä esityksen tekemiseen täysillä, kun treenit alkavat ihan kohta, samoin työt. Huomaan, että alkaa jopa nousta pieni stressi ja muistan taas sen, kuinka oikeasti esityksen tekeminen vaatii tilaa ympärilleen. Jos aion saada esityksen kevään aikana kasaan ja vieläpä tehdä siitä hyvän, on panostettava siihen koko maaliskuu täysillä.
Mitä sitten olen tehnyt? Olen ideoinut, etsinyt inspiraatiokuvia ja musiikkia ja jopa kirjoittanut uutta tekstiä. Aloitamme pian kahdestaan treenit, ja odotan sitä kyllä innolla. Olen myös lukenut Judith Westonin kirjaa Näyttelijän ohjaaminen sitten vuoden 2010, jolloin ohjasin ensimmäisen esitykseni. Emme kylläkään missään nimessä ole tekemässä kovin realistista esitystä, saati juonellista, mutta eipä noista Westonin opeista nyt haittaakaan ole, vaikka ne pätevätkin enemmän elokuvanäyttelemiseen/-ohjaamiseen. Mua on toki alkanut ihan oikeasti kiinnostaakin elokuvanäytteleminen (joskin toistaiseksi vielä melko teoreettisessa mielessä), joten kiva senkin takia lukea nyt Westonia uudelleen.
Nyt olen alkanut päästä sisään uuden esitysversion maailmaan, jonka siis itse olen tässä parin viikon sisään kehitellyt. Mulla alkaa olla käsitys mahdollisesta lavastuksesta, äänimaisemasta ja näyttelemisen tyyleistä. Se on mahtava tunne, kun esitykselle alkaa syntyä ihan oma logiikkansa: tämä sopii tähän, tämä ei. Pikkuhiljaa aivot alkavat bongata muidenkin tekemistä taideteoksista (valokuvat, musiikki, elokuvat, tanssiesitykset, teatteriesitykset) tai jopa uutisista, lehtiartikkeileista, tv-sarjoista yms. uusia ideoita, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän omaan esitykseen. Alitajunta alkaa tehdä omaa työtään.
Tämä on oikeastaan nyt kolmas versio esityksestä, jota ei siis vielä ole kunnolla missään esitetty. Teksit ovat lähes samat, mutta ulkoasu ja tyylilaji muuttuvat sitten viime kevään aikalailla täysin.
Hitto että nyt taas ottaa kyllä päähän, etten ole tullut koskaan kunnolla hakeneeksi sinne TeaKin ohjaajalinjalle! Mä niin haluaisin tehdä tätä hommaa muutenkin kuin talkoovoimin: ammattimaisesti ja saada siitä palkkaa ja niin, että kaikki muutkin saisivat palkkaa. Olisi ihanaa esimerkiksi työskennellä ammattilavastajan ja ammattivalosuunnittelijan kanssa. Ääh, miksi en hakenut sinne kouluun tänä talvena! Perkele. Haluan vain tehdä esityksiä täyspäiväisesti. Ehkä vielä joskus? Toisaalta eihän nyt edes voi mitään esityksiä esittää, niin sinänsä…
No, onneksi esityksiä voi toki tehdä pienimuotoisesti ihan ilman maisterin papereitakin ja teenkin. Tää vain on sellainen juttu, jota tulen tekemään hamaan hautaan asti, niin on se nyt kumma, etten saa hommattua itselleni sitä maisterin tutkintoa ja lisäkoulutusta alalta! Jokin usko itseen ja pitkäjänteisyys on puuttunut. Olisi se sitten ohjaus, dramaturgia, pedagogia tai näytteleminen, kaikki käy.
Huomaan nyt myös negatiivisia asioita, joita koronaeristys on mussa aiheuttanut. Jos positiivista on ollut se, että on päässyt täysillä syventymään omaan työhönsä, niin on tässä kaikessa tietenkin haittapuolensakin. En enää yhtään tiedä, mitä kannattaa tehdä. Kannattaako olla riskeeraamatta omaa ja muiden terveyttä ja henkeä ja levittämättä pöpöä vai sitten kuitenkin tehdä niitä normaaleja asioita, kuten juuri vaikkapa mennä työharjoitteluun ja opiskelemaan? Olen nyt päättänyt ainakin mennä työharjoitteluun, koska on pakko saada rahaa ja mennä elämässä eteenpäin. Opiskelusta en ole vielä tehnyt päätöstä. Koulu on sen verran kallis, että olisi tosi harmi opiskella se kokonaan etänä. Olen myös tullut aika ärtyisäksi. Heti, kun menen ihmisten ilmoille nykyisin, mua alkaa tosi helposti ärsyttää toiset ihmiset. Se on ollut ikävä huomata. Olen kyllä huomannut lisääntyvää ärtyisyyttä muissakin ihmisissä. Kolmanneksi koko oma esitystaiteilijan ja teatteripedagogin ammatti on muuttunut niin epävarmaksi, että olen joutunut miettimään, miksi ylipäänsä teen mitään, jos kaikki on kuitenkin turhaa, jos korona kestää vaikka viisi seuraavaa vuotta.
Vaikka edeltävä viikko on ollut jotenkin outo ja vähän kreepykin, koitan siis muistaa kuitenkin nyt niitä hyviäkin asioita: olen innostunut taiteen tekemisestä ja saanut esitystä eteenpäin, olen lukenut viikonloppuna pari tosi kiinnostavaa kirjaa omalta alalta, löytänyt esitykseen tosi kiinnostavaa musiikkia, aurinko paistaa ja mulla on elämässä ihmisiä, jotka pyytävät kävelylle ja lähettävät viestejä.
Tässä kirjoituksessa ei nyt oikein ollut päätä eikä häntää. Tänään ei tunnu aivot tai mikään muukaan toimivan yhtään.
Kivaa viikkoa kaikesta huolimatta!