Potilas X

Joku on lyönyt mua palleaan ja kaasuttanut pään täyteen jotain pakokaasua. Jaloissa on sadan kilon rautapainot ja silti ne on holtittomat kuin spaghetti. Vääntyy ja kääntyy miten sattuu ja kävelee holtittomasti mihin sattuu.

Vähänku oisit juossut maratonin kuuumeessa ja krapulassa

Vähänku joku ois vielä hakannut sut sen jälkeen ja niinku et ois nukkunut pariin päivään

Vähänku ryömisit sitkeässä liejussa

Kaikki kivakin on raahautumista

Autot pysähtyy mua varten suojatielle. Viiton niitä menemään, koska kestää ikuisuuden, ennen kuin oon kävellyt suojatielle asti. Ehtii tulla lisää autoja. Ne kaikki pysähtyy. Joku iäkäs setä paahtaa kävelysauvoineen ohi. Teini koheltaa melkein päin, olettaa että minä väistän, mutta en kertakaikkiaan ehdi ja jaksa väistellä ihmisiä koko ajan. Enkä halua. Vanhemmat ihmiset olettaa, että minä väistän. Eihän ne voi tietää, miten paljon lisäenergiaa se vaatii. Tai mistä minä tiedän, mitä sairauksia niilläkin on. Bussista poistuessa jään oven väliin. Kuski ei malta odottaa, että olen päässyt köppyräjaloillani alas portaita. Teatterissa en jaksa taputtaa esityksen jälkeen. Näytän kiittämättömältä mutta olen niin hengästynyt, että on pakko pitää taukoa, levätä välillä. Töissä tulemme mummojen kanssa toisesta kerroksesta hissillä. Hissistä ulos tullessa kaikkia huimaa. Eniten ehkä minua.

Joku on lyönyt palleaan ja kaasuttanut pään täyteen pakokaasua. Taju meinaa mennä. Pyörryttää. Pitäisi opiskella, pitäisi lukea, pitäisi kirjoittaa. Pitäisi levätä.

Facebookissa opiskelukaveri kirjoittaa, kuinka on juuri tehnyt työmatkan viiteen eri Euroopan maahan, saanut opinnäytteensä valmiiksi, lavastanut kolme teatteriesitystä, mennyt naimisiin, saanut lapsen ja perustanut yrityksen. Toinen facekaveri valittaa, kun on flunssa ja on joutunut sen vuoksi olemaan KOLME KOKONAISTA PÄIVÄÄ kotona. Tätä kaveria ahdistaa: elämä valuu hukkaan, lapset traumatisoituvat, kun eivät pääse harrastuksiin ja viettämään pikkujouluja ja itselläkin lihakset kutistuvat nyt olemattomiin, heppatunti jää väliin ja sosiaalinen elämä, missä olet, aivanhan tässä mökkihöperöityy. Joku valittaa, kun palkka on vain 3500 euroa kuussa, eikä pysty ostamaan purjevenettä. Yksi harmittelee, kun luovuus on kahdonnut keski-iän myötä jonnekin, eikä ole mistä kirjoittaa. ”Olisi edes jokin sairaus, niin olisi mistä kirjoittaa, no ei vaan, sit kukaan terve ei pystyis samastumaan.”

Ei se niin kummallista ole

Niin se vain tapahtuu

hokkuspokkus

tyhjää

mutta huolet ja köyhyys eivät katoa vaikka sairastat

muut sairaudet eivät katoa vaikka sairastat

yksinäisyys ei katoa vaikka sairastat se vain muuttaa muotoaan

Tiiättekö sen tunteen, kun on jotenkin tosi nuutunut, nihkeä, uupunut, väsynyt, tulehtunut, veltto, kuumeinen ja voimaton olo ja sit mietit, että no, ehkä tänään ei ole se päivä, kun jaksan hoitaa asioita, että huomenna on parempi, kun lepään ja nukun yön yli. Mutta kun ei ole. Kun niitä päiviä vaan on viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. No sit sitä alkaa ajatella, että kai tässä pitäis silti yrittää jotakin tehdä. Mutta se tekeminen vain pahentaa oloa ja sitä tulee aina vain väsyneemmäksi. Ja jälkikin on sellaista, että ei sitä kehtaa kenellekään näyttää. Bonuspisteitä ja apurahoja ei saa siitä, että on sairas.

Ainaista odotoshuoneessa istumista. Ei konkreettisesti, koska eihän tätä sairautta mitenkään hoideta, vaan kuvainnollisesti. Mitä mä nyt sitten odotan? Parantumista vai kuolemaa? Mitä ne vaihtoehdot siltä väliltä on? Miksi odottaa jotain sellaista, jota ei tapahdu, kuten paraneminen tai miksi odottaa kuolemaakaan yhtään pidempään? Mutta ennen kaikkea, miksi odotella huomispäivää, kun se on ihan samanlainen kuin tämäkin päivä? En mä enää oo missään odotushuoneessa. Tää on mun elämää. Jotenkin tää nyt vaan pitää lusia läpi ja yrittää ottaa ilo irti siitä mistä saa.