Aina keväisin (ja syksyisin) tulee hirveä hinku tehdä hiuksille jotakin radikaalia. Ja usein olen tehnytkin. Olen ”kasvattanut” pitkiä hiuksia lukioikäisestä saakka eli noin 25 vuotta, mutta aina päätynyt leikkaamaan hiukset jossain vaiheessa lähes kokonaan pois. Tuossa viitisen vuotta sitten mulla oli aika pitkään aika pitkä tukka, heh, mutta sitten se alkoi monien vaalennuskertojen vuoksi venyä, joten päädyin jälleen leikkaamaan.
Kampaajalla olen muuten käynyt ensimmäisen kerran kesällä 2013, eli 35-vuotiaana. Sitä ennen aina joko äiti leikkasi hiukseni (kun olin siis n. 1-14 v.) ja 14-35 -vuotiaana leikkasin aina itse hiukseni.
Nyt mulla on vihdoin hiukset siinä pituudessa, että saan ne melkein kokonaisuudessaan ylänutturalle! Jee, tätä on odotettu! Ja arvatkaa mitä, hirveä pottatukkakaipuu on nyt taas iskenyt!
Tiedän kuitenkin, että kasvot ovat tällä hetkellä pitkän sairastelujakson seurauksena vähän turvonneet, ja siihen ei kyllä oikein hiustenleikkuu auta, vaikka tokihan se aina ilmettä hetkeksi piristää. Usein myös päädyn siihen tulokseen, että ”pitkät hiukset eivät vain sovi mulle”, mutta hetken lyhyistä hiuksista nautittuani, päädyn toteamaan, että eivät ne lyhyetkään hiukset kyllä mulle sovi! Ahdistun otsalla roikkuvasta reuhkasta, ja aloitan jälleen tuskaisen kasvattamisen, että saisin hiukset nutturalle treenatessa. Sitten on se piinallinen pinni/otsaponnarivaihe ja tanssitunneilla näytän samaan aikaan mummolta ja nelivuotiaalta.
Onko teillä muilla samanlaista vaiheilua?
Tässäpä pidemmittä puheitta tukkamuotiani kuvin. Pahoittelut kuvien asemoinneista! En kertakaikkiaan saa näitä kuvia menemään niin kuin haluaisin.
Potta vm. 1983?Pottapää.Otsatukkamuotia 80-luvultaKesä 2003.Vuonna 2007 on ollut yritystä kasvattaa pitkää ja väri on varmaan vahingossa vähän punainen. (Miten näytän kuvassa niin vauvalta vaikka olen tässä jo lähes 30.)Ai että mä muistan nauttineeni tästä pitkästä tukasta. Kuva talvelta 2008, kun kummipoika oli vielä ihan pikkuinen. Myöhemmin päädyin adoptoimaan tuon kuvassa olevan kissan, koska se oli niin mustasukkainen vauvalle.Kuva on varmaankin kesältä 2008. Muistan ajatelleeni näyttäväni tässä kuvassa Aileen Wuornokselta ja tietenkin päädyin sitten leikkaamaan reuhkan pois. Ehkä ihan pelkkä hymykin olisi riittänyt?Ja tässä tulos. Itse leikattu keesi vuodelta 2008. No ei ainakaan näytä Aileen Wuornokselta. Ja tietysti ankkahuulet.Jouluna 2008 tukka oli vielä aika lyhyt mutta selkeästi halu kasvattaa. Ja onkohan tässä jopa ihan oma hiusvärini! Harmahtavan vaalea hiusvärihän oli tosi pop vuosina 2013-2016!Kesä 2009.Vuonna 2011 alkoivat otsatukkakokeilut ja jälleen tummaa väriä.Ja otsatukan armotonta poiskasvatusta.Ja taas lyhyt vm. 2012 tai 2013 ja TAKAHUITULA!Vuonna 2014 hiukset ovat olleet pisimmillään ikinä sitten lukioaikojen. Ja kyllä tämä välillä olikin ihan kiva. Nämä ovat niitä aikoja, kun tukka alkoi jo venyä värjäyksen määrästä.Joulukuussa 2014 hiukset olivat PITKÄT!Kesällä 2015 oli mentävä muodin mukana ja kokeiltava vaaleanpunaista.Ja syksyllä 2015 lähtivät hirveällä vaivalla kasvatetut, venyvät hiukset ja tukka värjättiin ”oman väriseksi”.Talvi 2016Jälleen ankaraa kasvatusta ja vaalennusta! Kuva kesältä 2016.Otsatukkaan päädyin kesällä 2017.Ja ”hieman” liioiteltuun sivusiiliin syksyllä 2017. Tarkoitus oli ajella vain pienet siilit ohimoille.Ja vihdoin sain pitkään haaveilemani potan talvella 2018. Takatukka oli leikattu pois jo aiemmin.Pottaa seurasi jälleen otsatukkaa ja vaalennusta toukokuussa 2018.Ja nyt ollaan tässä nutturapäänä ja jälleen olisi pottahaaveita. Mitä tehdä?
Ehkä nyt kuitenkin yritän vielä malttaa. Olisihan mahtavaa pitkästä aikaa kokea se vyötärölle asti ulottuva reuhka?
