Profiloituminen, erikoistuminen ja osaamisen kirkastaminen

Osallistuin eilen sellaiseen taiteilijoille suunnattuun ”Osaamisen kirkastaminen” -verkkovalmennukseen. Oli oikein kiinnostava päivä! Siellä puhuttiin muun muassa siitä, kuinka CV:ssä, työhakemuksessa tai muulla tavoin itseään myydessä ei kannata läväyttää pöytään kaikkia viittä tutkintoa ja sataa käytyä kurssia yhdellä kerralla, vaan esittää osaamisestaan vain ne jutut, jotka koskevat juuri tätä työpaikkaa tai keikkaa. No tämähän nyt on aika itsestäänselvää. Avoimessa hakemuksessa taas kannataa painottaa sitä, mikä on juuri se sun juttu, osaaminen ja se, mikä sinua juuri tässä työympäristössä kiinnostaa ja mitä voisit tarjota juuri tälle firmalle/laitokselle/museolle/teatterille/festarille. Karsiminen, fokusoiminen, punainen lanka.

Tämähän on ihan todella järkeenkäypää. Oma substanssi, se syvin osaaminen on hyvä tiedostaa.

Mutta omalla kohdallani: juuri tämäpähän onkin nyt se ongelma. Olen kiertänyt intohimojani 15-vuotiaasta lähtien kuin kissa kuumaa puuroa ja hankkinut sellaiset tutkinnot, jotka eivät sinällään pätevöitä oikein mihinkään ihan sellaisenaan (teatteri-ilmaisunohjaaja ja kulttuurituottaja). Osaan jos jotakin, ja tuntuu, että jos nyt valitsen YHDEN asian, teen itsestäni jonkin patsaan, joka toteuttaa mekaanisesti jotain kiveen hakattua yritysjargonia ja päätyy toteuttamaan jotakin pitkälle konseptoitua ja muoviselta tuntuvaa ”kulttuurituotetta” ja kyllästyy alta aikayksikön. Palvelumuotoilussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta mahtaako yrittäjyys sittenkään olla mun juttu?

Ne, jotka OVAT JO NUORESTA tienneet, mikä heidän juttunsa on ja uskaltaneet lähteä määrätietoisesti unelmiaan kohti, ovat jo miljoonia maileja muita edellä. He ovat päässeet uraputkeen käsiksi jo heti kouluaikoina.

En pysty esimerkiksi mitenkään kilpailemaan 20 vuotta vanhalla tuottajan tutkinnollani työmarkkinoilla sellaisten kanssa, jotka ovat kolminkertaisia maistereita, hallitsevat viisi kieltä, ovat hankkineet vuosien työkokemuksen alalta ja ovat vieläpä johtamiseen ja esimiesosaamiseen erikoistuneita ja rakastavat vastuunottoa. Minun  tuottajantutkintoni on ihan paskapaperia näiden rinnalla.

Olen sitä paitsi ohjannut esityksiä viimeiset kymmenen vuotta. Mutta voisinko kilpailla ohjaajien kanssa, jotka ovat tehneet teatteria ja näytelleet viisivuotiaasta asti, valmistuneet taiteen maisteriksi, ohjanneet 30-vuotiaaksi mennessä 50 esitystä ammattiteattereissa (Lauri Maijala tulee esim. mieleen) jne.?

Tai voisinko kilpailla näyttelijäneitosten kanssa, jotka ovat ihan hemmetin kauniita, nuoria, lahjakkaita, hauskoja ja ihania ihmisiä, kielitaitoisia ja heillä on takanaan jo 10 pääroolia Svenska Teaternissa ja päärooli vastavalmistuvassa elokuvassa?

”Sinun täytyy kirkastaa se, mikä on intohimosi ja mennä sitä kohti!” Mutta mikäs helvetti se minun intohimoni sitten on?

Yksi asia, jonka osaan oikein hyvin, ehkä keskivertoa paremmin, on luovien työpajojen suunnitteleminen ja vetäminen. Rakastan erilaisten harjoitteiden suunnittelemista ja olen saanut paljon kiitosta työpajoistani. Kaupungilla työskennellessäni sain jopa ihan kuukausipalkkaa tästä hommasta. Voisin lähteä erikoistumaan työpajaohjaajana, miettiä mikä on juuri minun juttuni työpajaohjaajana, kehittää sen ympärille brändin ja hommata siitä ammatin. Mutta entä se kaikki muu osaaminen? Ajatus siitä, että vetäisin vain työpajoja 30 tuntia viikossa ympäri Suomen, ahdistaa. Se on hemmetin yksinäistäkin vielä, vaikka siinä ollaankin jatkuvasti ihmisten kanssa. No tietenkin voisin tehdä niin kuin eräät: tehdä oikeasti työpajoistani ”niin kovan tuotteen”, että kehtaisin pyytää satoja euroja, jopa tuhat euroa tunnista. Silloinhan riittäisi elämiseen muutama hassu työpaja viikossa. Ihan vielä ei olla siinä.

Ja juu, tiedän, ettei mikään työ ole aina kivaa, mutta jos joku urapolku ahdistaa ja uuvuttaa huonolla tavalla jo sitä ajatellessa, ei se ehkä ole oikea polku.

Ymmärrän kyllä todella hyvin tämän oman substanssin kirkastamisen edut. Silti valintojen tekeminen ja jumittaminen johonkin yhteen asiaan tuntuu välillä jotenkin ihan mahdottomalta. Luulin jo vähän niinkuin valinneeni suuntani, mutta sitten sairastuin ja kaikki meni uusiksi.

Entä, jos se monipuolisuus ei olekaan heikkous vaan positiivinen juttu? Olen aina välillä löytänyt työpaikkoja, joissa monipuolisuudesta on ollut nimenomaan hyötyä. Yhdessä työpaikassa toimin tuottajan assarina, tiedottajana, tapahtumien järjestäjänä, työpaja-assarina, työpajojen vetäjänä, juontajana, tapahtumaemäntänä. Paljon työaikaa meni myös siihen, että jutustelin näyttelyissä käyvien ja työpajoihin osallistuvien seniorien kanssa, mikä oli mukavaa!

Mietin eilen, että mun unelmatehtävä olisi ehkä olla sellainen ”teatterin yleiskaluste”. Tai siis sellainen tyyppi, joka olisi jossakin pienehkössä teatterissa sellainen, joka istuu toimistossa (tuotanto, tiedotushommia), on lavalla (näytteleminen), on katsomossa (ohjaaja), paistaa pullaa (kahvio), vetää työpajoja (pedagogi) jne. Mutta en halua olla se, joka ON VASTUUSSA ihan kaikesta. En halua keksiä pyörää uudelleen, en halua hankkia omia kalliita teatteritiloja, haluan tehdä teatteria. Taidankin ihan nyt kokeilumielessä lähettää erääseen teatteriin sellaisen ihan päättömän epäsubstanssivoidun hakemuksen ja sanon, että ”voin tehdä ihan kaikkea, paitsi en vedellä piuhoja, jollei ole ihan pakko.”

Toki silloin, kun  hakee jotakin tiettyä rajattua työpaikkaa, on todellakin hyvä miettiä, miten voisin luovia itselleni juuri tuon työpaikan, mitä taitoja kannattaa hakemuksessa painottaa.

Yksi, millä saa kaivettua itselleen epätoivon kuoppaa on selailla MOL:lissa olevia avoimia työpaikkoja ja todeta, että saadakseni yhdenkään noista paikoista, minun olisi oltava vähintään kauppatieteiden maisteri, hallittava viisi kieltä, minulla olisi oltava vähintään 10 vuotta työkokemusta alalta, minun olisi hankittava vähintäänkin tolkuton määrä digiosaamista sekä filosofian maisterin ja tradenomin tutkinnot ja mahdollisesti vielä suoritettava museologian ja informaatioteknologian opinnot. No sitten olisinkin jo 70-vuotias ja valmis kitueläkkeelle.

Koska olen ollut niin pitkään vapaana taiteilijana, minulle ei ole kertynyt niitä ”työvuosia” jota monelle tämän ikäiselle on kertynyt jo 20 vuotta. Pisin työsuhteeni on kestänyt kaksi vuotta ja siitäkin on jo kohta 20 vuotta. Sen sijaan, että lähtee kilpailemaan itseään sata kertaa pätevämpien ja osaavampien (ainakin paperilla) ihmisten kanssa, on vaan pakko löytää se oma tie ja väylä.

Valitan aina välillä tällaisissa elämäntilanteissa miehelleni, ”kun en saa mistään töitä!”. Mies toteaa siihen: ”Ethän sä ole koskaan ees halunnut saada mitään normitöitä vaan tehdä esityksiä! Niin.”Jos haluaa munakasta, ei voi saada vanukasta.” Jne.

Täytyy nyt kaivaa esiin ne paikat, joissa siitä, että olen ohjannut omia esityksiä, vetänyt työpajoja, opiskellut jos jonkinnäköistä näyttelijäntyöntekniikkaa, nykytanssia ja  tanssipedaa ja suhannut siellä sun täällä, olisi etua eikä haittaa, jossa juuri näitä asioita arvostettaisiin. Muuten saatan olla se, joka ”joutui katuojaan, koska ei osannut kirkastaa, brändätä, muotoilla, kiteyttää ja fokusoida”?

Ja niin, yksi elämä on ihan liian lyhyt aika elää se omakin elämä, saatika yrittää elää kaikkien muidenkin mahdolliset elämät siinä ohessa.

Edit. Juuri kun sain tämän jutun kirjoitettua, tuli kutsu työhaastatteluun.