Queer-leffasuositus ja Malmintorin tärisevä koiranpentu
Katsoin toissapäivänä aivan ihanan ”queer”-elokuvan Yle Areenasta: A Moment in the Reeds. Paras elokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Itse asiassa piti tuo aikoinaan mennä katsomaan jo teatteriin, mutta sainko aikaiseksi, en.
Mutta olipa kyllä samastuttava ihan tosi monessa asiassa, ja koko leffan ajan mua kävi niin sääliksi se isä. Jollain tavalla samastuinkin siihen isään, koska olen itsekin ihan todella surkea englannissa. Englannin kieli ei kiinnosta mua vähääkään, puhun mieluummin ruotsia tai espanjaa. Myös turhaudun ja kiivastun helposti, jos en osaa jotakin tai tuntuu, etten pärjää. Toki myös pojan hahmo oli samastuttava ja varsinkin ensimmäinen kohtaus, jossa isä ja poika istuvat autossa. Itsehän en lähtenyt aikoinaan sentään Pariisiin asti, mutta Turkuun lähdin. Oli silloin 19-vuotiaana päästävä pois Helsingistä. Onneksi älysin lähteä!
Toinen samastuttava ja kiinnostava ohjelma, myöskin Areenassa, on Kerro äidille. Ohjelmassa nuoret tulevat äidilleen kaapista ts. kertovat homoseksuaalisuudestaan tai siitä, että ovat trans-sukupuolisia. Katsoin ohjelman eilen, ja monen äidin reaktio oli kyllä ihan todella järkyttävä. Varsinkin se, jossa poika puhui ja selitteli ja nöyristeli ja yritti tulla vastaan ja äiti vaan vastaili hyvin kylmästi ja välinpitämättömästi ja lopulta väkinäisesti halasi poikaa, kun poika pyysi ”edes yhtä hymyä”. Toinen vielä järkyttävämpi oli se, kun äiti heitti poikansa ulos kodista ja alkoi vielä lopuksi hakata poikaansa. Mutta oli kyllä ihaniakin reaktioita. No, katsokaa itse. Vaikka vanhempien reaktiot ovat toki todella tärkeitä ja vaikuttavat itsetuntoon ja omaan tulevaisuuteen, on niistä lopulta oltava välittämättä, jos aikoo elää omannäköisen ja hyvän elämän. Se on joskus todella vaikeaa.
Eilen sattui outo tapaus Malmintorilla (missä kyllä sattuu ja tapahtuu aina jotain!). Olin tulossa aamulla lääkäristä ja torilla oli Prisman edessä pieni suloinen koiranpentu ihan umpijäässä ja tärisi kauttaaltaan. Sanoin jollekin remppamiehelle, että onpa kylmissään tuo koira. Remppamies kertoi, että on huolissaan, koska koira on ollut siinä jo yli kaksi tuntia, eikä omistajaa näy missään. Päätettiin, että mies soittaa eläinsuojeluun ja minä sillä aikaa silittelin koiraa ja koitin saada sitä lämpimäksi ja se ilostuikin kovasti. Niin ihana pentu! Eläinhuollosta kehoittivat soittamaan poliisille, minkä tein ja poliisista ehdottivat viemään koiran Viikin löytöeläintaloon. Mulla oli vapaapäivä, joten lupasin viedä koiran sinne ihan mielelläni, mutta sitä ennen kävin Prismassa pyytämässä, että vielä kuuluttaisivat koirasta, jos omistaja vielä haahuaisi jossain lähimailla.
Kävin pikaisesti Malmin Novassa hoitamassa asiani (miksen jäänyt koiran seuraksi odottelemaan, en tajua) ja palattuani koira olikin sitten kadonnut. Hyvä niin, mutta todella toivon, että koira pääsi turvalliseen paikkaan. Kuka jättää pienen koiranpennun tuuliseen ja kylmään paikkaan lähes kolmeksi tunniksi!! Kävi niin sääliksi! On niin epäreilua, että eläimen voivat ottaa ihan millaiset ihmiset tahansa, jotka eivät paskaakaan välitä. Niitä varsinkin tuolla Malmin torilla pyörii jatkuvasti. Ja sitten on myös suuri vääryys, että minä, joka rakastan eläimiä ja ottaisin itselleni kolme kissaa ja koiran paljon mieluummin kuin ihmislapsen, olen niin saatanan allerginen ja astmainen, että jo pikkuisen koiraa rapsuteltuani haukon henkeä ja kädet kutisee. Suuri vääryys!! Olen varma, että mun elämä olisi 80 prosenttisesti parempi, jos voisin puuhailla arjessa eläinten parissa tai jos voisin pitää lemmikkejä.
Nyt lopetan raporttini tähän ja lähden kulkueeseen.