Rajaamisen vaikeus ja autuus

Luin viime viikolla Jukka Hytin mainiota Teatterituottajan opasta vuodelta 2005. Jostain syystä kirja on aina jäänyt lukematta, vaikka olen lainannut sen ties kuinka monesti kirjastosta. Tokihan kirja on jo vanha, mutta ei se perus teatterituottajan työ periaatteessa niin paljoa ole muuttunut silloisesta. Kirjan lukemiseen oli syynä se, että olen nyt hakenut pitkästäaikaa tuottajan hommia ja ajatellut satsata enemmän siihen, että saisin jotain toimistotöitä.

Samalla olen todennut, että tarvitsisin nykypäivänä vaikka mitä lisätaitoja, että voisin saada mitään tuottamiseen liittyvää työtä. Minun pitäisi opiskella taloushallintoa, apurahanhakutaitoja, budjetointia, palkanmaksua, kieliä, digitaitoja ja ties mitä. Toki noita opiskeltiin silloinkin, kun opiskelin tuottajakoulussa, mutta valmistumisestanihan on sata vuotta. Siitäkin on pieni ikuisuus, kun viimeksi olen vastaavan teatterituottajan hommia tehnyt. Silloin kyllä hoidin hommia ihan laidasta laitaan, palkanmaksusta tilinpäätökseen.

Kirjassa sanotaan sitä samaa kuin meillä aikoinaan tuottajakoulussakin: Tuottajan on oltava supliikki, stressinsietokykyinen, järkevä, monipuolinen ja hallita numerot. Kirjassa sanottiin myös jotain tällaista: ”Tuottaja on ohjaajan paras työpari ja pitää tarvittaessa ohjaajan jalat maan pinnalla”.

Havahduin sitten jälleen kerran ajattelemasta: ”Kuka ihmeessä haluaa tuottaa teatteria, jos kerta voisi myös tehdä sitä?” Niin.

No tietenkin tuottajan ammatti on järkevämpi osin siksi, että tuottajille on enemmän kysyntää ja töitä tarjolla kuin vaikkapa ohjaajille ja koska ohjaajan työ on siroteltu ympäri maan ja työsuhteet ovat lyhyitä ja satunnaisia ja palkat heittelevät. Olen myös varma, että on paljon ihmisiä, jotka kokevat tuottamisen nimenomaan unelma-ammatikseen. He rakastavat järjestellä asioita, ovat kuin kala vedessä stressaavien tilanteiden kanssa ja rakastavat hektisyyttä. Mutta onko se työ minua varten?

Olen tässä koko talven heilunut ääripäästä toiseen, valitako asioita järjen (toimistohommat), järjen ja tunteen (ohjaaminen/opettaminen/yleisötyö) vai pelkän tunteen ja intohimon (omat esitykset) perusteella. Välillä ajattelen, että työ on vain työ ja pääasia, että nyt jostain saa palkkaa. Turvallisissa toimistotöissä on monia hyviä puolia. Voin myös sanoa ihan nauttineenikin toimistohommista, rutiineista, arkisesta ahertamisesta ja työyhteisöstä. Siksi valinta on todella vaikea.

Ongelma on ehkä se, että nykypäivänä ei oikeastaan mitään ns. normitöitäkään saa ilman vankkaa osaamista ja suurta paloa. Kirjoitinkin tästä jo aiemmin.  Välillä ärsyttää sellaiset kommentit että ”pääasia, että nyt vain teet jotakin työtä, älä mieti liikaa”. Nykypäivänä kuitenkaan tuon ”vain jonkun työn” saaminenkaan ei näytä olevan ihan helppoa. Eli jos kerta pitää joka tapauksessa panostaa ihan hulluna saadakseen töitä, niin miksei sitten panosta siihen, mistä oikeasti tykkää?

Kuuntelin tänään aamulla Satu Pihlajan Valinnan paikka -äänikirjaa. Kirjassa oli paljon tuttuja asioita, mutta jokin siinä sai minut ajattelemaan erästä asiaa liittyen tämän hetken valintoihini. Valinnoista puhuttiin muun muassa palvelumuotoilun näkökulmasta. Siinä ykkösvaihe on ideointi ja vaihtoehtojen kartoittaminen. Kakkosvaihe on vaihtoehtojen karsiminen ja rajaaminen maksimissaan viiteen vaihtoehtoon. Kolmas vaihe on yhden ja parhaan vaihtoehdon valitseminen näiden viiden joukosta ja viimeinen vaihe on tähän valintaan panostaminen ja karsittujen vaihtoehtojen silleen jättäminen. Toki myöhemmin voi sitten tehdä valintoja uudelleen, mutta kymmenen tai viidenkin  eri vaihtoehdon mukana raahaaminen jatkuvasti, syö voimia. Jep.

Itselläni nämä vaihtoehdot ovat olleet aikalailla viime vuosien ajan: Ohjaaja, teatteripedagogi, näyttelijä, toimittaja, tuottaja, teatterisihteeri, tiedottaja, media-alan osaaja, leikkaaja… Vaihtoehtoja on siis vähän liikaa…

Myös arvoista puhuttiin. Mietin omia arvojani, millainen ihminen haluaisin olla, millaista työtä haluaisin tehdä ja mitä työlläni haluaisin saada aikaan. Jälleen kerran oivalsin, että ohjaaminen on kyllä kaikista lähinnä sitä, mitä elämässä arvostan, millaista haluaisin työni olevan ja millainen ihminen haluaisin olla. Sivistys, tieto ja historian tuntemus ovat minulle tärkeitä. Teatteri, luovuus, heittäytyminen ja lankojen käsissä pitäminen ovat minulle tärkeitä. Ihmisten kanssa oleminen, ihmisten auttaminen ja neuvominen ovat minulle tärkeitä asioita. Lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja itsenäinen työskentely ovat minulle tärkeitä. Ohjaajana voin työskennellä myös senioreiden, erityisryhmien ja erilaisten yhteisöjen parissa. Tuottajakin toki työskentelee ihmisten kanssa, mutta hänen osaamisaluettaan ovat enemmän asioiden järjestely, aikataulut, rahoitus ja johtaminen.

Ohjaamisen etuja näyttelijän työhön taas on se, että ohjaamisessa ulkonäöllä ei periaatteessa ole mitään merkitystä. (Sanon periaatteessa, sillä tiedostan kyllä, että elämme ulkonäköyhteiskunnassa). ”Ei ulkonäkökeskeisyys” on minulle tärkeä arvo. En tietenkään tarkoita, että näyttelijänkään tarvitsisi välttämättä olla kaunis tai tietyn näköinen, mutta tietoisuus omasta olemuksesta on paljon enemmän läsnä näyttelemiseen ja esiintymiseen liittyvissä töissä.Toinen asia, mikä ohjaamisessa kiehtoo verrattuna näyttelemiseen, on se tutkimustyö, perehtyminen ja johonkin maailmaan uppoutuminen. Ohjaajan tehtävä on vetää muut mukaan tuohon maailmaan.

Mutta mikä parasta, se, että panostaa ohjaamiseen, ei mielestäni sulje pois näyttelijäntyötä eikä opettamista, ne ovat niin lähellä toisiaan. Ohjaaminen ja näytteleminen kulkevat itselläni enemmän käsikädessä kuin esimerkiksi tuottaminen ja näytteleminen. Tietenkään mikään ei sinällään sulje pois mitään, voi olla myös tuottava näyttelijä tai ohjaava tuottaja jne. Euroopassa kuulema ohjaajat tuottavat usein toistensa esityksiä. Teatteriopettaminen taas kuroo yhteen ohjaamisen ja pedagogian. Yleisötyöntekijän työ kuroo yhteen tuottamisen, pedagogian, tiedottamisen ja ohjaamisen riippuen painotuksista.

Mielestäni teatteria ei voi opettaa, jos ei tiedä sisällöllisesti, mitä teatteri on. Ennen kaikkea pitää tietää, mitä kaikkea teatteri itselle on, miksi sitä tekee ja miten. Ei myöskään voi soveltaa, jos ei tiedä, mitä soveltaa. Siksi haluan olla ennen kaikkea ammattilainen sisällön tekemisessä ja sitten vasta soveltaa.

Eli mitä tästä kaikesta pähkäilystä sitten seurasi. Se, että päätin sitten kuitenkin hakea vielä TeaKiin ohjaajalinjalle. Hakeminen ei maksa mitään, mulla on nyt hyvin aikaa tehdä ennakkotehtävät, enkä menetä mitään, jos haen. Jos multa kysytään, mitä työtä tekisit, vaikkei siitä maksettaisi mitään, mitä tekisin joka tapauksessa vastaisin: Tekisin esityksiä ja kirjoittaisin. Miksen siis hankkisi maisterin papereita, pätevyyttä ja vankkaa osaamista asiasta, jota teen joka tapauksessa?

No, olen oikeasti tosi skeptinen pääsystäni sisään, olen liian vanha ja todennäköisesti hakijoissa on todella kovatasoista ja kokenutta porukkaa. Mutta haenpa nyt kumminkin. Mutta haen myös pariin näyttelijäkouluun, koska ajattelen, että ollakseen hyvä ohjaaja, pitää ymmärtää, mitä näytteleminen ja lavalla oleminen on ja koska näyttelijäntyö kiinnostaa ja kiehtoo edelleenkin tosi paljon. Kuten sanoin, nuo ammattitaidot tukevat toisiaan.

Jotenkin tuntui, kuin taakka olisi pudonnut harteilta, kun päätin, että keskityn nyt täysillä siihen, että musta tulee hyvä ohjaaja. Että keskityn nyt johonkin. Valinnan tekeminen ei sinällään tietenkään takaa mitään, mutta se johtaa varmasti enemmän eteenpäin kuin se, etten keskity oikein mihinkään, enkä valitse yhtään mitään, vaan sinkoilen vain sinne tänne. Tajusin myös, että palasin ikäänkuin juurilleni. Muistin, mistä tämä kaikki lähti silloin vuonna 2005, kun aloitin teatteri-ilmaisun ohjaajaopinnot.

Tein myös sellaisen sateenvarjon jonka alle listasin asioita,jotka kaikki vievät minua asiassa eteenpäin. En rajannut siitä pois myöskään tuottamiseen liittyviä asioita. Eli jos satun nyt saamaan jonkun kivan työpaikan, joka liittyy tuottamiseen, hallintoon tai muuhun toimistotyöhön, otan sen tietenkin ilolla vastaan mutta en aio hakea nelivuotiseen tradenomikouluun. Pointti ei siis ole, ettenkö voisi panostaa myös tuottamiseen liittyviin juttuihin, mutta se, että stressaan  jatkuvasti siitä, että olen paska tuottaja ja siitä, etten saa mitään tuottajan töitä… Se on hukkaan heitettyä energiaa, koska kaiken sen stressaamisen voisin keskittää siihen, mitä oikeasti haluan tehdä.

Punainen lanka helpottaa ja piristää elämää kummasti.

Kuvat: Ilkka Vuorinen