Random hyvää ja huonoa juuri nyt

Kuten huomaatte, rakastan listoja. Olen ollut kuluneen viikon jotenkin alamaissa, väsynyt ja lannistunut. Edellinen postaukseni oli vähän angstinen, joten tuntuisi nyt hyvältä taas kirjata jotain kivoja juttuja viimepäiviltä. Koska myös negatiivisten asioiden kirjaaminen saattaisi olla terapeuttista, kirjaan vastapainoksi pari niitäkin.

+ Lukeminen. Olen vihdoin saanut otetta lukemiseen pitkän äänikirjojen kuuntelemisjakson jälkeen. Mulla on ihan hirveä kasa kirjoja tuossa, jotka pitäisi lukea. Osa niistä oman perheen ja suvun tuotantoa, isän, siskon ja serkun. Sain joululahjaksi Tieto Finlandia -voittajan Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan Kielletyt leikit, joka kertoo 1900-luvun alkupuolen tanssikiellosta ja sen ympärillä vallitsevasta aateilmapiiristä. Kiinnostavaa luettavaa kyllä. Kirja ei ole ulkoasultaan mitenkään helposti lähestyttävä, kuvia ei pahemmin ole, toisin kuin sisareni toimittamassa monipuolisessa useita eri ammattialoja käsittelevässä teatterihistoriikissa, jota nyt myös olen lueskellut. Suoraan sanottuna en ole koskaan ollut ihan hirveän ahkera lukija, ainakaan siihen nähden, mitä olisin aina halunnut olla. Lähinnä on tullut viimevuosina luettua väitöskirjoja ja muuta oman alan kirjallisuutta. Romaaneja olen lähinnä kuunnellut äänikirjoina. Nyt olen kuitenkin alkanut jopa ihan väkisin taas lukea vähän kaikkea, että saisin takaisin lukemisen nautinnon, joka mulla nuorempana ennen somen olemassaoloa oli.

– Voimattomuus. Olen olut koko viikon kovin väsynyt. En siis sen takia etten olisi nukkunut, vaan kroppa on ollut jotenkin todella voimaton. Liittynee tähän kroonistuneeseen sairauteen. Olen toki myös nukkunut ihan järjettömän pitkiä öitä. Selvästi jännitys, haasteet ja ehkä liian pitkät kävelylenkit verottavat nyt. Voihan sekin toki väsyttää, että jouduin pettymään työpaikan suhteen. Aivot on taas täydellä tohinalla joutuneet kehittämään jotain uutta suunnitelmaa mahdollisen kokopäivätyön tilalle, jota en siis saanutkaan. Tämä sairaus ja väsymys suoraan sanottuna v***tuttaa ja masentaa ja se, etten tunnu ikinä pääsevän niihin jatkotutkimuksiin! Se myös lannistaa, kun ei voi tietää, jatkuuko tämä uupumus ja voimattomuus hamaan tulevaisuuteen vai paranenko tästä vielä joskus. Usko tulevaisuuteen on välillä koetuksella.

+ Mahdolliset uudet opinnot. Koska terveydentila on mikä on ja koska musta ei ainakaan näillä näkymin voi tulla ihmistä, joka on millään tavalla liikunnan ja tanssin kanssa tekemisissä, olen joutunut etsimään uutta ammatillista suuntaa. Aion hakea yhteishaussa muutamiin koulutuksiin, koska selkeästikään tällä koulutuksella en nyt töitä saa. No, toki rakastan muutenkin opiskelua ja halajan uutta tietoa. Olen ajatellut hakea ainakin vielä journalistiopintoihin/medianomiopintoihin sekä pariin ylempään amk-koulutukseen liittyen taiteen ja kulttuurin uusiin konteksteihin ja taideyrittäjyyteen. Hain myös opettajaopintoihin. Olen harkinnut journalistiopintoja aiemminkin, mutta teatteri on sitten aina kiinnostanut enemmän. En ole ikinä suoranaisesti haaveillut toimittajuudesta. Nyt olisi kuitenkin haussa jokin järkevä ”kakkosammatti” teatterin oheen ja journalistiopinnoissa kiinnostaa ainakin yleissivistävän tiedon kartuttaminen, kirjoittaminen, radio ja tv, kulttuuritoimittajuus, esiintymis- ja haastattelutaidot jne. En aio hylätä teatteria, mutta koska kirjoitan joka tapauksessa, miksipä en kirjoittaisi vähän ammattimaisemmin. Aivan toinen opintosuunta olisi sitten journalismin sijaan sosiaaliala. Mua on kiinnostanut pitkään taiteen ja hyvinvoinnin yhdistäminen ja hankkeet, joissa esimerkiksi yksinäisyyttä pyritään vähentämään erilaisten taideprojektien ja yhdessä tekemisen avulla. Sitä haluaisin tehdä lisää. Erityisesti vanhukset ovat lähellä sydäntäni. On oikeastaan nyt aika kovan pähkäilyn paikka, lähdenkö opiskelemaan ja hankkimaan lisäosaamista tuohon media-alan suuntaan vai ns. hyvinvointia taiteesta -osaamisen suuntaan. Haluaisin tehdä jotain, josta olisi iloa muillekin ja jossa voisin hyödyntää taiteellista osaamistani ja ryhmänojaajan taitojani,  mutta tosiaalta haluaisin jo pikkuhiljaa myös työn, jolla voisin oikeasti elää.

–  Nillitys kaikkea humaania ja eettistä toimintaa vastaan. Mua on ihmetyttänyt netissä sellaiset nillittäjät, jotka käyvät kommentoimaan esimerkiksi SPR:n tai muiden avustavien järjestöjen kampanjointia vastaan. Oli esimerkiksi yksi Pelastakaa lapset -järjestön kampanjamainos, jossa vedottiin ihmisiä antaman raha-avustuksia Syyrian lapsien elinolojen inhimillistämiseen. Nämä kyseiset lapset asuvat pakolaisleireillä teltoissa, johon tulvien takia valuu kylmää vettä ja lapset tietenkin sairastelevat ja kärsivät tulvien takia. Olot ovat kertakaikkiaan epäinhimilliset. Oli aivan uskomatonta luettavaa, kuinka ihmiset käyvät kehuskelemassa siellä facebookin kommentiosiossa, kuinka eivät ”ainakaan maksa mitään”, koska ”taas suomalaisia riistetään”. He oikein ylpeilevät sillä, etteivät todellakaan anna penniäkään ja että Suomessakin on hätää kärsiviä. On tottakai ja niihin on ihan omat kampanjansa. Sitten, kun on jokin kampanja, jossa pyydetään antamaan avustuksia Suomen hätää kärsiville vaikkapa yksinäisyydestä kärsiville tai köyhille lapsiperheille, niin nämä samat ihmiset käyvät vauhkoamassa sielläkin kommenteissa, etteivät ”todellakaan anna penniäkään, että jokainen on itsestään vastuussa”. Nämä samat ihmiset ovat todennäköisesti niitä, jotka uskovat salaliittoteorioihin, eivät usko koronan olemassaoloon ja väittävät, että ”media keksii asioita, peruskouluopetus mustamaalaa persuja” jne… Samat ihmiset myös vauhkoavat, että ”pakolaisia ei pidä ottaa Suomeen, vaan auttaa omassa maassaan, mutta eivät sitten ole valmiita antamaan avustuksia, että heitä voitaisiin auttaa heidän omassa maassaan. Mistä tämä järjetön massatyperyys oikein kumpuaa! Ja vielä pahempaa, miten epäempaattisuudesta on tullut kehuskelun arvoinen asia?

+ Pari kivaa tyyppiä on ottanut yhteyttä yhteisten taideprojektien tiimoilta. On kivaa, kun joku kysyy mukaan omaan projektiinsa, ehdottaa itseään mukaan mun projekteihin tai mikä parasta ehdottaa jotakin yhdessä tehtävää taideprojektia! Vaikka omat voimat ovat nyt aika vähissä ja keskittyminen menee kevään ajan pääasiassa omaan ohjaukseen, on nyt kuitenkin hautumassa pari muutakin projektia ja mikä parasta kerrankin en ole ollut itse aloitteentekijä. Mulle tekisi myös todellakin hyvää olla mukana tai tehdä yhteistyössä alusta alkaen  joku juttu jonkun toisen kanssa. Olen todella omnipotentti ja yleensä suunnittelen hyvin itsenäisesti omat projektit ja otan niihin sitten näyttelijöitä tai tanssijoita. Noissa projekteissa teen itse lähes kaiken dramatisoinneista ja koreografioista äänisuunnitteluun ja markkinointiin. Olisi todella opettavaista ja virkistävää tehdä joku juttu niin, että olen osa työryhmää, ettei itse tarvitsisi tehdä IHAN KAIKKEA! Se vaatii myös kompromisseja, mutta olen todellakin siihen valmis. Kun olen saanut tämän oman esityksen tehtyä, osallistun mieluusti jonkun toisen projektiin tai teen jotain yhdessä jonkun kanssa. Suoraan sanottuna yksin puurtaminen ja kaikesta yksin vastaaminen on alkanut todellakin uuvuttaa ja väsyttää. Mulle aika usein tulee sellaisia viestejä, että ”ota mut mukaan johonkin sun juttuun”. Nämäkin yhteydenotot on toki kivoja, mutta juuri nyt mua vähän jopa ahdistaa se, että ihmiset odottavat, että mä oon aina se, joka petaa kaiken valmiiksi ja sitten he voivat tulla valmiiksi varattuihin (ja maksettuihin!) treenitiloihin ja odottavat, että minä järjestän aikataulut, esitystilat ja kaiken mahdollisen.

– Yksinäisyys. SPR:ltä tuli perjantaina viesti, että ”Yksinäisyys on rjähtänyt käsiin”. Pyysivät siis avustusta. Olen miettinyt tässä, että miten nyt korona-aikana voisin avustusten lisäksi auttaa yksinäisiä. Yritimme kaverin kanssa hakea apurahaa eräältä säätiöltä sellaiseen seniorien yksinäisyyttä ehkäisevään taideprojektiin, mutta emme saaneet mitään. Olen myös aiemmin vetänyt vapaaehtoisena muistelutyöpajoja ja imrpotyöpajoja senioreille Helsinki Missiolla. Toki varmasti voisi vanhuksen kanssa käydä kävelyillä ja puhua puhelimessa nyt korona-aikanakin. Liityin jo muutama viikko sitten SPR:n ystäväpalveluun, mutten ole vielä osallistunut mihinkään koulutukseen. Yksinäisyys on niin surullinen asia, että jokaisen pitäisi kyllä tehdä jotakin, ettei kenenkään tarvitsisi elää ilman juttuseuraa tai ystävää.

+ Isä soitti äsken ystävänpäivätoivotuksen. No, pientä kinaa oli jälleen englanninkielen tarpeellisuudesta (isä ei ymmärrä, miksi haluan opiskella näyttelijäntyötä ruotsiksi ja englanniksi) mutta muuten hän oli oikein hyväntuulinen. Hän on tyytyväinen, kun on päässyt hiihtämään ja myös siitä, että iäkkäimpään porukkaan kuuluvana pääsee nyt vihdoin koronarokotukseen. Olen kyllä tosi iloinen ja onnellinen, että vanhemmat ovan niinkin hyvässä kunnossa kuin vielä ovat. Toki he ovat jo iäkkäitä ja huoli heidän pärjäämisestään painaa mutta päivä kerrallaan. Olen valmistautunut henkisesti vähän siihen, että muuttaisin Pohjanmaalle, jos vanhempien kunto alkaa heikkenemään sillä tavalla, että tarvitsevat apua siellä. On vähän liian pitkä välimatka täältäkäsin kulkea auttamassa. Toistaiseksi ovat pärjänneet ihan ilman mitään apua.

+ Kevät. Kevät on kyllä kaikesta huolimatta mulle rakkain vuodenaika. Tai no, ehkä sittenkin kesä, mutta rakastan valon lisääntymistä. Ainoa huono puoli keväässä on, että käsikirjoitus, jonka tein marraskuussa trillerin muotoon (kun kaavailimme ensi-iltaa tammikuulle), ei enää tunnukaan hyvältä idealta. Trilleri sopi hyvin marraskuun pimeyteen, mutta nyt täytyy varmaan taas räjäyttää kässäri atomeiksi ja tehdä esityksestä kevääseen tai jopa kesään sopiva versio.

+ Motetit. Mun lempimusiikkia. Olen joka ilta nyt viikon ajan kuunnellut Yle Areenasta motetteja ja nukahtanut niihin. Lyhyesti motetit ovat siis pääosin 1200-1700 -luvuilta olevaa moniäänistä laulumusiikkia. Tämä musiikki vie mut jonnekin sellaiseen maailmaan, mihin mikään muu musiikki ei vie. Siinä on jotain pyhää, jotain rauhoittavaa, jotain joulumaista ja jotain joka muistuttaa mua lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuudesta siksi, että meillä kuunneltiin kotona aina paljon klassista musiikkia ja mummolassa Pohjanmaalla soi aina joku jumalanpalvelus radiosta (molemmat mummot olivat hyvin uskovaisia). Ja nuoruus sen vuoksi, että lauloin nuorempana useammassa kuorossa (lempiharrastus) ja muutenkin meillä kotona laulettiin aina paljon. Isä lauloi kuorossa ja sisko lauloi yhtyeissä ja autossa meillä laulettiin aina Olavi Virran kappaleita tai Uralin pihlajaa moniäänisesti. Edelleenkin rakastan moniäänisesti laulamista (sellaisten kanssa, jota pysyvät nuotissa).

+ Sain ystävänpäiväviestin vanhalta ystävältä, josta en ole kuullut yli vuoteen. Tuli mukava olo. On ollutkin ikävä, mutta koronan takia ei olla nähty kuin viimeksi juhannuksena 2019. Oltiin aikoinaan tosi läheisiä. Ollaan siis oikeastaan eksiä toisillemme ja seurusteltu aikoinaan pari vuotta, mutta eron jälkeen suhde jatkui ystävyytenä. Hänelle tuli sittemmin perhettä, ja minusta tuli heidän ensimmäisen lapsensa kummitäti (tai kummatäti, koska en kuulu kirkkoon). Viime vuosina ollaan kuitenkin nähty vähemmän, mikä harmittaa.

+ Opiskelupaikka. Piristää tietää, että sain opiskelupaikan eräästä koulusta ja että tuollainen koulu ylipäänsä on olemassa. Vaikka lykkäsinkin nyt opintoja koronan ja taloudellisen tilanteeni vuoksi ja parista muustakin syystä, niin tieto siitä että voin vielä joskus lähitulevaisuudessa suorittaa nuo opinnot, luo motivaatiota elämään. Tämä koulu tuntuu minulle todella tärkeältä etapilta.

+ Kuvausjutut. En ole nyt jaksanut viimepäivinä hakea uusia pikkurooleja, kun olen ollut aika uupunut viimepäivinä, mutta leffanäytteleminen on kyllä alkanut kiinnostaa. Vaikka sitten jossain ihan pikkujutuissa tai häröilyprojekteissa. Tai siis leffanäyttelemisen oppiminen, vielähän olen ihan aloittelija.

+ Mutkaton suhde syömiseen. Kaikki laihdutusasiat ja painonhalliintaan liittyvä puhe on mun mielestä aika vanhentunutta ja väsynyttä. Läskeistä tai koronakiloista vitsaileminen on todella mautonta ja turhaa. Eli laihtuminen tai lihominen nyt ei sinänsä ole hyvä tai huono asia, riippuu henkilöstä. Olen silti omalla kohdallani iloinen, että olen saanut viime kevään ja kesän jälkeen syksyn ja talven myötä oman syömiseni tasapainoon ja painokin on pudonnut sen takia monta kiloa ja takaisin ”omalle mukavuusalueelle”. Mahdun taas omiin vaatteisiini ja syömiseni on sellaista, etten mieti sitä oikeastaan yhtään. Olen päässyt irti laihduttamisesta, kun olen saanut tehdä itselleni tärkeitä asioita ja päässyt vähän ihmisten ilmoille (kuvaukset ja teatterin tekeminen). Ylipäänsä laihdun aina, kun keskityn muihin juttuihin ja lihon, jos keskityn liikaa syömisiini. Olen lihonut vuoden 2014 jälkeen useita kiloja ja syy on se, että lopetin tuolloin aktiivisen teatterin tekemisen ja olen oleillut muutenkin  liikaa yksin. Yksinäisyys on siis lihottanut mua ja se, etten ole päässyt tekemään mielekkäitä juttuja. Nyt paino on taas kääntynyt laskuun. Korostan siis, että ainakin omalla kohdallani  laihduttaminen ja kilojen ja syömisten kyttääminen lihottaa. Itselleni onkin tärkeintä mutkaton suhde omaan kroppaan ja syömiseen. Olen itse tietoisesti lopettanut kaikenlaisen kroppani ja ulkonäköni morkkaamisen ja vitsailemisen liittyen kiloihin tai syömiseen.

+ Oman esityksen tekeminen. Tämä esitys on tavallaan ollut yksi murheenkryyni ja toisaalta henkireikä. Aloitin esityksen tekemisen jo keväällä 2019! Kesällä 2019 yritin tehdä siitä sooloa, mutta tuolloin keväällä iski tämä uupumus, enkä pystynytkään enää tanssimaan. Talvella 2020 sain siihen sitten mukaan kaksi muutakin esiintyjää ja esitys tosiaan oli jo lähes valmis maaliskuussa 2020. Sitten tuli korona ja esitys jäi jäähylle. Syyskuusssa 2020 tein siitä luokkakaverin kanssa demoversion Karjaalla osin ruotsiksi ja myös muutamia tanssivideoita elokuun 2020 aikana. Marraskuussa dramatisoin käsikirjoituksen kahdelle näyttelijälle, koska yksi joutui jäämään projektista pois logistisista syistä. Nyt olemme jälleen aloittelemassa treenejä ja saa nähdä, millainen esityksestä lopulta tulee. En ole ikinä tehnyt mitään esitystä näin pitkään! Eikä se tietenkään ole enää yhtään sama esitys kuin se oli vuosi sitten. Mutta on tosi inspiroivaa päästä taas treenailemaan. Mun vastanäyttelijä on mua sata vuotta nuorempi kundi, jonka kanssa löysin jonkun sielunkumppanuuden ja taiteellisen yhteyden eräässä kansanopistossa. Pidämme toistemme tavasta työskennellä ja näytellä. Mahtavaa nähdä nyt häntäkin. Siitä on lähes vuosi, kun ollaan viimeksi nähty! On toki ihan erilaista tehdä esitystä kahdestaan kuin kolmistaan. Se haastaa mua ohjaajana ihan eri tavalla, kun olen myös itse lavalla isommassa roolissa ja samaan aikaan näyttelijänä toisen kanssa ja ohjaajana. Täytyy varmaan hommata tuohon joku mentori vähän tsekkaamaan hommaa ulkopuolisena.

+ Neiti Marple -elokuvat. Ovathan nuo nyt aika sellaista ylinäyteltyä hömppää, mutta jotenkin rentouttavaa katsottavaa. Olen jo loppuunkalunnut kaikki Poirotit, jotka ehkä hieman laadukkaampia toteutukseltaan, mutta Marplet on kivaa vaihtelua! Ja onhan niissä toki positiivista se, että päähenkilönä on seniori-ikäinen skarppi ja itsevarma nainen ja usein sisältävät muutenkin vähän jotain feministisiä ja raikkaita viittauksia ja naistenvälistä ystävyyttä ja solidaarisuutta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!