Saako 40-vuotiaana unelmoida?

Olen näemmä vuosi sitten asettanut joitakin tavoitteita vuodelle 2018 ja kirjannut niitä tänne blogiin. Vaikka joka vuosi lupaan, etten lupaa mitään, niin sitten kuitenkin on aina hauska laatia jonkinlaista tavoitelistaa. Usein näiden tavoitelistojen tai välillä myös unelmalistojen teko ei välttämättä edes ajoitu vuoden alkuun vaan sellaiseen ajankohtaan, kun on enemmän aikaa ajatella. Kun energia ei mene kokopäivätyön aiheuttamaan stressiin tai esitysproggiksen valmisteluun, niin tuleekin kriisi: ”Olenko saavuttanut elämässäni mitään?, ”Miten olen TAAS tyhjän päällä?”, ”Mitä seuraavaksi, etteivät vuodet kuluisi hukkaan?”,  ”Olenko oikeastaan vain laiskotellut ja pakoillut koko elämäni?”, ”Onko ihan kaistapäistä mennä sitä kohti, mistä haaveilen, vai pitäisikö nyt oikeasti alkaa panostaa siihen järkevään kakkosammattiin, etten joudu katuojaan?” ”Ovatko kaikki junat jo menneet, onko kaikki liian myöhäistä?”

Kriisin keskeltä on aina löytynyt jokin ratkaisu, joka on kuljettanut minua elämässä eteenpäin. Tavallaan elämän jatkuva arvaamattomuus ja yllätyksellisyys on pitänyt minut virkeänä ja urautumattomana. Mikään ei ole ollut itsestäänselvää. Nytkään en voi yhtään sanoa, missä olen vuoden päästä ja mitä teen silloin.

Onko ihan höpsöä haaveilla vielä vaikkapa uusista opinnoista, kun takana on jo kaksi amk-tutkintoa ja oikeat verokortilliset työssäolovuodet voi laskea vain yhden käden sormin? Joillakin on tässä iässä jo teini-ikäisiä lapsia, 20 vuoden kokemus työelämässä, oma asunto, kohta jo lapsenlapsia, kolme burnoutia ja ”kunniallinen urakehitys”. Olenko pelkkä haihatteleva haahuilija, jos päätän nyt vihdoin panostaa täysillä taiteen tekemiseen ja mennä pelkoja kohti?

 

 

Nyt tekisi oikeastaan mieli laatia sellainen lista: ”Mitä haluaisin tehdä seuraavan viiden/kymmenen vuoden aikana, jos en antaisi ikäni häiritä tai olla esteenä”. Tai ”mitä tekisin, jos en ajattelisi järkevästi?”. Tiedän nimittäin parikin oikein hyvää kakkosammattia, joihin panostamalla voisin saada ihan kelpotöitä, kivoja ja haastavia työtehtäviä ja kiinnostavan uran. En vaan tiedä, onko niihin panostaminen sitten ollenkaan se oikea tie, jos ”sydän sanoo muuta”?

Oikeastaan kolmekymppisestä asti, ehkä jopa 25-vuotiaasta asti olen antanut ikäni olla esteenä monelle asialle. 25-vuotiaana aloin haaveilla näyttelijän ammatista ja teatterin tekemisestä, mutta koin olevani liian vanha (!?) koska minulla ei ollut sitä tarvittavaa Kellariteatteritaustaa. Onneksi yksi näyttelijäntyön opettaja potki minua tuolloin eteenpäin sanomalla, että minulla on kyllä alalle kaikki edellytykset, kunhan vain pääsen turhasta epävarmuudesta ja huonosta ryhdistä eroon. Uskalsin siis suunnata teatterialan kouluun ja sillä tiellä olen tavallaan vieläkin. Huonosta ryhdistä oli lopulta aika helppo päästä eroon baletin ja pilateksen avulla, mutta huono itsetunto olikin kinkkisempi juttu. Se ei niinkään häirinnyt uskaltamista taiteentekemisen kanssa, mutta ryhmässä toimimista ja sosiaalista kanssakäymistä se haittasi paljonkin. Ilman sosiaalisia taitoja ja uskallusta päästää ja mennä lähelle, teatterin tekeminen ja siinä kehittyminen on lähes mahdotonta.

Opinnot eivät sosiaalisten pelkojen ja epävarmuden vuoksi sujuneet teatterikoulussa niin kuin Strömsössä, ja valmistuin monen välivuoden jälkeen alalle vasta muutama vuosi sitten. Polku on ollut hyvin mutkainen ja vaikea ja tavallaan joissakin asioissa olen vielä ihan urani alussa. Taiteilijuuteen kuitenkin kasvoin koulun myötä ja omia projekteja tuli tehtyä ihan kiitettävästi. Palo oppia ja tehdä on kova, ja tokihan kouluajoista on paljon käteenkin jäänyt.

Vielä myöhäisherännäisempi olen tanssimisen suhteen, mikä tavallaan harmittaa todella paljon, mutta jossittelu ei auta. Koitan ottaa ilon irti siitä, että kroppa vielä pystyy ja kykenee ja siitä, kuinka nopeasti lopulta kehityn, kunhan vain vihdoin uskallan ja kehtaan panostaa.

Ehkä jossain määrin myös pätee se, että suunta on tärkeämpi kuin vauhti. Minulle suunta on selkeytynyt vuosi vuodelta, vaikka vauhti on ollutkin hitaampi kuin monella muulla. Ehkä noista epävarmuuden ja kotikissailun vuosista on jäänyt myös käteen jotain sellaista, joista voin ammentaa sekä taiteilijana että draamakasvattajana ja ns. kokemusasiantuntijana. 

Monista asioista on lupa haaveilla parikymppisenä ja vielä kolmekymppisenäkin, mutta kun ikä huitelee jo tuolla neljässäkympissä, ajatellaan, että kaikki unelmat pitäisi olla jo saavutettuna ja ”nyt voi sitten vain nautiskella saavutetuista eduista”. No ainakaan minun kohdallani näin ei ole. Parikymppisenä olin niin ujo ja nurvelo, etten oikein uskaltanut edes haaveilla. Silloin tuli toki kirjoitettua ja luettua paljon, eikä sekään kai hukkaan mennyt. Kolmekymppisenäkin meni vielä turhaa energiaa huonon itsetunnon paikkailuun ihmissuhdesekoiluilla, laihduttamisella ja draamailuilla. En olisi silloin itsekään itseäni mihinkään proggikseen halunnut mukaan, vaikka taitoa olisikin löytynyt. Tuolloin tuli kuitenkin tehtyä muutama ihan onnistunut esitys ja koettua myöhäisteini-ikäiset baarisekoilut ja toisaalta hyvä niin. Viimeiset kymmenen vuotta olen opetellut olemaan parempi, luotettavampi, sinnkkäämpi ja vähemmän dramaattinen ystävä, kumppani, työntekijä, ryhmän jäsen, työkaveri… Joitain juttuja olen saavuttanutkin tällä saralla ja se on ehkä parhain saavutukseni. Olen ikään kuin keskittynyt poistamaan niitä esteitä, jotka ovat olleet unelmieni tiellä. Tämän työn jotkut tekevät jo lapsena tai viimeistään parikymppisenä, jotkut eivät koskaan. Oman epävarmuuden kanssa kamppailuun ja itsensä muihin vertailemiseen saa tuhlattua ihan vaikka koko elämänsä, mutta jossain vaiheessa näistä vain on päästävä ainakin jossain määrin eroon, jos aikoo päästä elämässä eteenpäin. Toki se on ihan elämänmittainen ”taistelu”. 

 

 

Monia ammatillisia haaveita on siis vielä jäänyt toteuttamatta. Jos henkisesti olen nyt kolmekymppisen ihmisen tasolla, ammatillisesti olen mielestäni joissakin asioissa vielä parikymppisen tasolla. Haaveilen kuin kaksikymppinen vielä uusista opinnoista ja uusista taidoista. Toisaalta eikö ole lopulta onni se, että ylipäänsä on haaveita ja unelmia? Että kokee elämän sen verran mielekkääksi ja motivoivaksi, että innostuu asioista? Ehkä olen kuitenkin mieluummin unemoiva ja innostunut haihattelija kuin masentunut nelikymppinen? Ja toisaalta, jos minulla olisi aikuisia lapsia, pitkä ura takana ja omistusasunto, olisin varmasti täysin eri ihminen nyt, mutta varmasti siltikin haaveilisin taas jostakin uudesta?

Ehkä laadin niistä unelmista ja konkreettisista tavoitteistakin vielä ihan oman postauksen, koska tämä meni tällaiseksi höpöttelyksi. Olisi myös ehkä ihan hyvää vastapainoa laatia postaus tai ainakin pieni yhteenveto itselle siitä, mitä tuli viime vuonna tehtyä, koska tuli tehtyä aika paljon.

Oikeastaan otsikon kysymys on ihan absurdi! Kuka kieltää meitä haaveilemasta? Jos joku kieltää, niin se olemme me itse. Sitäpaitsi yksi ihmiselämä on kuin kärpäsen paska suuremmassa mittakaavassa. Enää en pelkää, mitä muuta ajattelevat. Ehkä ainoa pelko, joka minua tällä hetkellä hieman rajoittaa on tosiaan se katuojaan joutuminen ja köyhyys. Mitä jos en ikinä tule saamaan palkkaa mistään? Vaikka itse uskoisin itseeni, niin mitä jos en silti löydä paikkaani? Mutta ainahan sitä sitten jotain ”hanttihommia” löytyy ja kakkosammattiin voi alkaa panostaa vielä vähän myöhemminkin… Luulisin.

Vastaus siis kysymykseen on: Saa, mutta on myös korkea aika tarttua toimeen ja lähteä toteuttamaan niitä unelmia mitä pikimmiten.