Urapähkäilyä

Mä oon paininut tässä melkein vuoden verran (tai varmaan pidempäänkin) ihan saatananmoisen uradilemman kanssa. Ja mitä pidempään pähkään, sitä enemmän vain valuu aikaa hukkaan tämän lopputyöni ja opintojen kanssa. Asetin itselleni takarajaksi viime viikon perjantain päättää opinnäytteeni aiheen/kontekstin. Päätin nyt suuntautua opnnäytteessäni kulttuuriseen vanhustyöhön. Tämä oli varmaan kuudes kerta kun vaihdoin aihetta.

Olin jo tehnyt läpi menneen opinnäytesuunnitelman tammi-helmikuussa, jossa painottui teatteriopettajuus, soveltava teatteri ja pedagogia ylipäänsä, mutta mielekäs kesäsijaisuus palvelutalossa sai nyt taas mun pään pyörälle.

Ongelma on se, että molemmat vaihtoehdot ovat oikein hyviä ja mulla olisi molempiin kiinnostusta, taitoja ja edellytyksiä. Ongelma on myös se, etten raaski luopua kummastakaan mutta sairauden ja voimien ja ajanpuutteen vuoksi en kertakaikkiaan voi keskittyä molempiin konteksteihin yhtäaikaa. Oon myös aika putkiaivo, kun päätän keskittyä johonkin, keskityn siihen sitten täysillä ja kaikki muu vain hajottaa päätä. Täytyy olla jokin syy lukea tiettyjä kirjoja tai kirjoittaa esseitä ja se syy olisi sitten se lopputyö.

Mulla on ollut pitkään aikomuksena pätevöityä teatteriopettajana. Olen opiskellut yli kymmenen vuotta teatteria, näytellyt, ohjannut omia esityksiä, käynyt lukuisia kursseja ja opiskellut sekä teatteri- että tanssipedagogiikan perusopinnot teatteri-ilmaisuohjaajaopintojen lisäksi. Jotakin kuitenkin puuttuu, se viimeinen pätevöityminen. Siksi ajattelin talvella, että käyttäisin nämä YAMK-opinnot tämän viimeisen silauksen läpiviemiseen. Keskittyisin täysillä oman praktiikan luomiseen. Mulla on tähän paljon kiinnostusta, pohjaosaamista ja ideoita. Olen myös tehnyt teatteriopettajan sijaisuuksia ja ne ovat sujuneet oikein hyvin. Miksi nyt sitten lähdin TAAS vaihtamaan aihetta?

Ihan samalla tavalla mulla on pyörinyt kulttuurinen vanhustyö päässä jo vuodesta 2015. Silloin aloin valmistuttuani AMK:sta vetämään vapaaehtoisena ilmaisutyöpajoja ja teatteri-improa Helsinki Missiolla. Jatkoin työpajojen vetämistä muiden töiden ohella sekä suomeksi että ruotsiksi parisen vuotta. Sen jälkeen vedin vielä kuukausipalkkaisena tuotantoassarina koko kesän 2018 erilaisia työpajoja, luovaa muistelua, improa ja ties mitä useassa eri palvelutalossa. Pyynnöstä jatkoin teatteri-impron vetämistä vielä koko syksyn eräässä palvelutalossa. Sitten kesän 2021 olin eräässä palvelutalossa taideohjaajana työharjoittelussa pari kuukautta. Valmistin muun muassa aistihuoneen ja ohjelmasisällön sinne ja tein runotusta asukkaiden kanssa. Tuon tapaisella konseptilla myös hain sisään YAMK-opintoihin ja olin silloin varma, että tämän tyyppisestä aiheesta tulen lopputyönikin tekemään. Sitten yksi hienosti onnistunut sijaisuus teatteriopettajana muutti taas kaiken ja vaihdoin aihetta. Koin, että tämä on nyt se, mitä oikeasti haluan tehdä. Syynä aiheenvaihtoon oli myös jonkinlainen katkeruus. Koin, että kulttuurialan osaajia ei sotepuolella vieläkään kunnolla arvosteta ja esim. joihinkin kulttuuriohjaajan virkoihin valtaan edelleen sosionomeja. Vaikka tokihan sosionomilla voi olla myös paljon taideosaamista. Ajattelin, että ehkä sotepuolella on kovempaa valuuttaa sitten kuitenkin se sotealan koulutus ja jonkinlainen kiinnostus kulttuurialaa kohtaan kuin taidealan koulutus ja kiinnostus sotepuolta kohtaan. Pitäkää tunkkinne.

Oikeastaan joulukuusta kesäkuuhun saakka mun opinnäyte käsitteli teatteriopettamista. Opinnäyte ja koko YAMK-opinnot olivat tosin hyllyllä maaliskuusta lähtien, koska halusin keskittyä loppukevään täysillä maksullisin kameranäyttelemisen opintoihin ja olin aika huonossa kunnossakin.

Tää on suoraan sanottuna ihan helvettiä. Tiedän, että kumpikin aihe on tärkeä sekä soveltava ja kuntouttava teatteri että kulttuurinen vanhustyö. Koen kuitenkin vanhustyön ehkä vielä eettisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeämpänä. Tykkään työskennellä vanhusten kanssa ja olen nauttinut esimerkiksi kovasti kulttuuriohjaajan sijaisuudesta tänä kesänä. Työ on hyvin monipuolista, luovaa ja antoisaa. Valitettavasti vain aina kaikki avoimet kulttuuriohjaajan paikat ovat kokopäiväisiä. Oli ihan lottovoitto, että sain tämän osa-aikaisen kesäsijaisuuden. Työ sisältää myös aika paljon organisointia, tuotantoa, järjestelyä ynnä muuta sellaista, jossa en ihan välttämättä ole niin omimmillani, varsinkaan nyt sairaana. Toki, jos työ olisi osa-aikaista, niin tuotannollisetkin hommat oppisi tekemällä. Kokopäivätyö on sairaana sula mahdottomuus. Toki voisin hakea taideohjaajuuteen apurahaa, ottaa senkin puolen haltuun. Virikeohjaajan työt ovat usein myös kokopäiväisiä ja sisältävät valitettavan usein hoitotyötä. En pysty tekemän hoitotyötä huonon kuntoni vuoksi, eikä mulla ole siihen koulutustakaan. Lisäksi mun mielestä sana ”virike” on alentava. Se alentaa sekä vanhuksen ihmisyyttä että sen joka sitä työtä tekee.

Opettajana voisin sen sijaan tehdä töitä osa-aikaisesti ja tuntipalkka on hieman parempi eli vähempikin riittäisi. Työ on myös luovaa ja rakastan vetää näyttelijäntyön työpajoja, tanssi-improa ja ohjata esityksiä. Toisaalta työ hyväkuntoisten työikäisten ja nuorten kanssa on vähän ahdistavaa, koska olen itse todella huonossa kunnossa. Joudun koko ajan selittelemään, miksi en itse pysty tekemään mitään fyysistä. Opettaminen ja tuntien suunnitteleminen on myös hyvin uuvuttavaa hommaa ja vie paljon voimia.

Nyt kun viime viikolla päätin keskittyä opinnäytteessäni kulttuuriseen vanhustyöhön, tuntuu, että olen heittänyt kaiken teatteriosaamiseni roskakoriin. Miksi opiskelin 15 vuotta teatteria, jos en kerta hyödynnä sitä mihinkään? Tämä on todella ahdistava sisäinen ristiriita. Toisaalta olen jo monta vuotta halunnut ottaa haltuun tämän sotepuolen edes jollain laillla ja voinhan tehdä opinnäytteen toiminnallisena osana jotain esityksellistä. Kulttuuriohjaajan työssä koen, että teatteri-ilmaisuohjaajan opinnoistani ja ryhmänohjaajan taidoistani on kuitenkin paljon hyötyä, vaikken tietenkään voi huonokuntoisten asukkaiden kanssa sinällään teatteria tehdäkään.

Kyllähän nämä urapolut jossain määrin myös täydentävät toisiaan, mutta toisaalta vaativat ihan eri osaamista. Se on se raskain puoli. Nyt jos keskityn vuoden vanhustyöhön, on se kaikki aika pois siitä, minkä voisin käyttää itseni kehittämiseen näyttelijäntyön opettajana. Ja onko siinäkään mitään järkeä, että keskityn nyt vuoden vanhustyöhön ja sitten palaan takaisin teatterin pariin vuoden päästä? Miksen sitten samantien keskittyisi teatteriin jo nyt?

Mä nyt kuitenkin yritän sinnikkäästi pysyä päätöksessäni. Ei auta muu. Yritän ottaa nyt kulttuurisen vanhustyön jollain lailla vihdoin haltuun ja katson mitä se tuo elämään. Saanpahan ainakin sitten sen tutkinnon kasaan ja paljon uutta tietoa lukemalla ja tutkimalla ja tekemällä sen toiminnallisen osuuden. Mikäli sen jälkeen vielä on aikaa ja voimia, voin pätevöityä teatteriopettajaksi, jos tuntuu siltä. Ehkä jatkan opettajan sijaisuuksien tekemistä, jos niitä tarjotaan ja jos voimia riittää.

Otin pienen virikeohjaajan tuntityönkin tähän opinnäytetyön tekemisen oheen, joten sekin nyt tuo lisää työkokemusta tästä aiheesta.

Mulla on selkeästi jokin ura-asioita koskeva sitoutumiskammo!! Onko muilla tämmöstä?! Miten joku voi jo lapsena tietää, mitä haluaa tehdä? Mä oon aina halunnut tehdä ja osata ainakin sataa asiaa. En ole esim. ikinä osannut päättää, haluanko enemmän näytellä vai ohjata.  Sitten olen tehnyt molempia, enkä ole kummassakaan, ainakaan omasta mielestäni ihan täysin pro.

Ok, jos saisin tehdä ihan täysin, mitä huvittaa, tekisin luultavasti vain esityksiä mutta se nyt ei vaan ole taloudellisesti mahdollista.

Nyt ihan oikeesti hei! Tärkeintä olis vain tehdä se saatanan opinnäytetyö pois kuleksimasta ja valmistua. Kyllä se tuo mukanaan varmasti hyviä asioita, tietoa ja taitoa valitsin sitten kumman tahansa aiheen. Enemmän se vie eteenpäin kuin tämä loputon pähkäily ja jahkailu.