Sinnittelen töissä – elämää odotushuoneessa
Ensinnäkin: Töissä on ihanaa. On ihanaa, kun on kivat ja osaavat työkaverit, tosi mielenkiintoisia työtehtäviä ja työ on vieläpä inhimilisellä tasollakin merkityksellistä muillekin kuin itselleni. Se on vieläpä ainakin suurelta osin koulutustani vastaavaa eli soveltavaa taidetta. Rikastumaan sillä ei pääse, mutta otan tämän enemmän opintojen kannalta, koska en ole aiemmin juuri tämänkaltaista työtä tehnyt ja olen oppinut jo viikossa hurjasti.
Lähes kaikki ne koronavuoden aikana kertyneet huolet ja murheet siitä, etten osaa mitään, että en tule toimeen ihmisten kanssa, etten sovi työyhteisöön, ovat karisseet, samoin lähes kaikki uramurheet (ainakin hetkeksi) noiden kysymysten suhteen.
Mutta. Samaan aikaan olen ihan loppu. Olo on koko ajan sellainen, kun olisi juossut kaksi maratonia ilman yöunia ja krapulassa. Oikea jalka on oudon turvonnut seisoskelusta, kroppa kuumeilee, jalat menevät alta, sydän hakkaa, ajatus takkuaa. Raahaudun viimeisillä voimillani kotiin iltapäivällä bussilta. En jaksa käydä kaupassa, tehdä ruokaa. Aamukahvin keittämisen jälkeen olen niin hengästynyt, että on levättävä istualtaan monta minuuttia. Töiden jälkeen käyn suihkussa ja makaan vaan, kunnes voin mennä nukkumaan. Työ ei siis ole mitenkään erityisen fyysistä, ainoastaan sisältää hieman kävelyä käytävillä tms. Eilen olin kuntoutuksen jälkeen menossa ”yöunille”, katsoin kelloa ja se oli kaksi iltapäivällä. Makasin sitten seitsemään asti parvekkeen lattialla vällyjen alla, kunnes siirryin sänkyyn nukkumaan.
En tajunnut aiemmin, että olen näin huonossa kunnossa tai sitten sairaus on nyt alkanut pahenemaan oikein urakalla viime kuukausina. En enää murehdi sitä, ”etten ole vuoteen voinut käydä juoksulenkillä”, murehdin sitä, että jalat menevät alta jo kävellessä ja jo puhuminenkin hengästyttää. Vielä maaliskuussa tein viiden kilometrin kävelylenkkejä!
No, tänään on taas työpäivä. Pitää nyt katsoa päivä kerrallaan, tottuuko kroppa tähän yhtään vai viekö tämä mut sänkypotilaaksi. Aivoissa tapahtuu infektion (influenssan) seurauksena nyt jotakin, josta kukaan ei oikein tiedä. On kyllä jotenkin outoa, että koronaan on löytynyt jonkinlainen lääke jo vuodessa, mutta tähän sairauteen ei, vaikka on tutkittu jo 1980- luvulta asti. Suomessa tätä sairautta ei kai kliinisesti tutkita ollenkaan, vaan hoidetaan vain oireita. En tiedä, onko syynä rahoituksen-, uskon-, tiedon-, vai minkä puute. En silti jaksa roikkua tuolla facen vertaistukiryhmissä, joissa monet kommentit todella ilkeitä ja katkeria. Ymmärrän kyllä katkeruuden, kun makaa sänkypotilaana omaisten hoidettavana, eikä mitään hoitoa saa, eikä asiaa edes tutkita, mutta mieluummin yritän elää ajattelemalla muutakin kuin sairautta. Itselläni toki vielä asiat hyvin, kun pystyn kävelemään, puhumaan ja syömään ja töissäkin sinnittelen, toistaiseksi.
Kai se on elämää tämäkin. Katkeroitua en halua.