Tämä on taas niitä päiviä…

 

Pahoittelut jo etukäteen tästä(kin) postauksesta. Mutta menköön.

Tämä on taas niitä päiviä, kun mietin, että kuinka kauan tätä tympeää sumuista ja loputonta väsymystä ja voimattomuutta enää jaksaa. Aivot ovat samaan aikaan täysin tyhjät ja toisaalta täynnä pelkkää suttua.

Silloin kun olin terve ja olisi ollut tällainen olo (ehkä joskus harvoin saattoi olla, jos ei ollut nukkunut moneen yöhön tai jos oli vaikka flunssassa tai pahassa krapulassa tai ei ollut pitänyt lepopäivää moneen viikkoon), niin olisi voinut vain ajatella, että nyt lepään ja huomenna tai viikon päästä on jo paremmin. Mutta nyt kun tätä on jatkunut sen reilut viisi vuotta tätä loputonta (fyysistä) uupumusta, niin miten tähän oikein pitäisi suhtautua?

Hirveän positiivisesti tietenkin ja hyväksyen ja kiitollisena.

Ja kyllä. Mulla on vertaistukea ja tiedän kyllä miten tästä selviää päivä kerrallaan: hyväksymällä, positiivisesti suhtautumalla ja kiitollisena kaikesta siitä mitä on. Mutta joskus sanon, että vitut.

Että onpa elämä ihanaa kun kuitenkin olen elossa? Tässä mä istun kaiket päivät samassa tuolissa ja pää on kuin kumiseva tynnyri ja keho kuin 98-vuotiaalla mutta ihanaa olla elossa.

Ja sitten satun katsomaan jonkun ikäiseni laulajan haastattelun, jossa hän hehkuttaa sitä kuinka juoksee tai tanssii joka päivä ja tekee biisejä ja elämä on vaan niin ihanaa ja hauskaa. Onhan se, jos on terve ja pystyy olla luova ja liikkumaan, onhan se.

Tällaisina päivinä alan tehdä suunnitelmia siitä, millä tavalla tuhoaisin päiväkirjani ja miten hankkiutuisin kaikesta muustakin maallisesta romusta ja roinasta eroon, ettei kaikki jäisi avomiehen harteille. En tosin usko, että mun päiväkirjat ketään  edes kiinnostaa, mutta ahdistaisi, että ne kuolemani jälkeen vain viskattaisiin roskikseen ja että ne olisivat kenen tahansa saatavilla.

Tällaisina päivinä mietin Vantaanjokea ihan hyvänä mahdollisena pakopaikkana tästä kaikesta. Tai että Munkkivuoressa on se yksi korkea talo, jonka ylimmältä tuuletusparvekkeelta hypätessä olisi paras lopputulos, jos haluaa olla varma.

Elämähän on sitä, että asioita tapahtuu, että saa olla toimelias, puuhastella, tehdä työtä, liikkua, hikoilla, edetä edes jotenkin henkisesti ja kokemuksien kautta. Vai?

Mariska laulaa, että ei väliä vaikkei ole rahaa ja rikkauksia niin kauan on unelmia. Että se on rikkautta. Elämän voi aloittaa aina alusta. Mutta entä sitten, jos unelmia ei enää ole? Mistä voi unelmoida, kun ei jaksa mitään muuta kuin istua ja tuijottaa eteensä? Siitä, että ehkä joskus vielä tulee päivä, kun jaksaa ehkä jotain muutakin. Nousta tuolista ylös?

Tätä sairautta on ihan mahdotonta käsittää, jos ei sitä ole itse kokenut. Kun tuntuu, että ihmiset valittaa, jos ne joutuvat olemaan viikon kotona flussassa ilman liikuntaa. Jotkut valittavat jopa sitä, että heidän kesälomansa kestää liian pitkään ja ei ole mitään ”mielekästä tekemistä”. Voi jumalauta, niin kauan kuin ihmisellä on terveyttä, on hänellä mielin määrin mielekästä tekemistä! Esimerkiksi kirjojen lukeminen tai kirjoittaminen! Ja sairaanakin useimmiten voi tehdä asioita. Mutta jos ei ole yhtään energiaa, niin siinäpähän sitten olet ja makaat ja unelmoit, mutta mistä? Toki, jos on masentunut, niin se on sitten eri tarina. En oikeastaan tiedä, kumpi on pahempi, tämä fyysinen sairaus eli se että haluaisi tehdä vaikka mitä mutta ei pysty kun ei ole voimia eikä aivotoimintaa (ME) vai ns. mielen sairaus, että pystyisi periaatteessa moneen mutta ei tunne oikein mitään mieltä tehdä mitään (masennus). Jälkimmäisestä mulla ei ole kokemusta, jollei ohimeneviä PMDD-oireita lasketa. Erona on (täysin eri luonteisten sairauksien lisäksi) myös se, että käsittääkseni masennuksesta voi parantua, ME:stä tiettävästi ei.

No, tiedän, että nyt joku huutelee sieltä haudastaan, että älä valita, kun olet vielä kuitenkin elossa. Mut en mä oikein tiedä, onko tämä enää mitään elämää. Sitä paitsi tämä on edelleenkin mun blogi ja saan valittaa aina kun huvittaa.

Sitä hieman parempaa päivää odotellessa koitan sietää näitä huonompia ja sinnitellä sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan. Ehkä tämä kirjoittaminenkin on sentään jotakin.

Harva enää edes kysyy, mitä mulle kuuluu. Ei ketään kiinnosta. Eihän mulle kuulu mitään.  Ja enhän mä ymmärrä normaalien ihmisten vaikeuksia, kun en edes tee mitään. Mä saan vaan maata ja istua paikoillani jo kuudennetta vuotta, eikö ole kadehdittavaa. Kerrassaan ihanaa elämää.

Tietenkin muistan millaista oli käydä kokopäivätöissä ja stressata arkea ja murehtia jostain käymättömistä tanssitunneista, liikakiloista, tulevasta keski-iästä, yksinäisyydestä, ikääntyvistä vanhemmista, tekemättömistä töistä ja tulevista mahdollisista sairauksista… Kyllä mä muistan tavallisen terveen ihmisen murheet ja kyllä mä oikeasti tiedän, ettei kenelläkään ole liian helppoa. Ei munkaan elämä ollut mitään ruusuilla tanssimista silloin ennen tätä sairautta. Mutta silloin pystyin mennä vaikka juoksemaan kun ahdisti, pystyin tapaamaan ihmisiä, pystyin käymään töissä ja tienaamaan rahaa ja lähtemään reissuun ja ennen kaikkea unelmoimaan paremmasta. Nyt mulla on tavallaan edelleen nuo samat murheet (paitsi liikakilot ja isäkin on nyt jo kuollut) mutta sen lisäksi elämä, joka valuu ohi.

Yona tovoo jossain biisissään, että saisi vain Rauhaa ja rakastella. No, se onnistuu kyllä varsinkin, jos saa tällaisen sairauden.( Jos siis on joku, jonka kanssa rakastella). Rakastelu tosin vetää kunnon huonoksi moneksi päiväksi, jollei jopa viikoksi, varsinkin, jos liikaa innostuu (no, ehkä se on joskus sen arvoista?) ja rauhankin mukana tulevat kivut, huimaus, oksetus, kuumeilu, uupumus, vitutus ja totaalinen elämän pysähtyminen ja toki myös se  köyhyys. Mutta mikäs siinä, jos siitä haaveilee. No, tuskin kukaan tästä haaveilee tai oikeasti kadehtii.

Pahoittelut taas loputtomasta valittamisesta mutta tämmöstä tämä sairaana oleminen ja eläminen joskus (lue useimmiten) on.

Perseestä.

Toki on edelleen monia kivojakin juttuja elämässä. Ainakin se rauha ja rakastelu, jos ei muuta.

”Jos mä sinne meen ennen sua
Koska mitä tahansa voi tapahtua
Älä ikävöi mua suotta
Elän vielä täydet tuhat vuotta
Jos sä sinne meet ennen mua
Koska mitä tahansa voi tapahtua
Siis suutele mua niin kuin se olis
Jotain, mikä otetaan meiltä seuraavaksi pois”

(Mariska, The Place)

 

Kai tämä tästä taas. Toiveikkaana antioksidantteja, aminohappoja, marjoja, hedelmiä, yrttiuutteita ja sellerimehua naamaan ja aivot narikkaan, kunnes ehkä joskus alkavat taas toimia. Jos eivät, niin voi voi.