Tänä vuonna aion…

Harvemmin on tullut tehtyä mitään uudenvuodenlupauksia. Nyt ajattelin kuitenkin tehdä.

Lupausten tekeminen tai tavoiteiden asettaminen ei ole mitenkään itseisarvo, joskus on hyvä vain olla tyytyväinen siihen, mitä on, pysyä paikallaan ja jatkaa samaa hyväksi todettua rataa. Kuitenkin, jos oma tilanne on epätyydyttävä, on mielestäni ihan rakentavaa panostaa siihen, että epätyydyttävä tilanne muuttuisi edes jonkin verran.

Itselläni tällä hetkellä epätyydyttävintä on eristäytyneisyys, tunne siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään ja kehittämään taitojaan ammatillisesti, tunne siitä, ettei oikein mene eteenpäin elämässä, eikä saa ammatillista arvostusta. Periaatteessa ei ole mitään akuuttia hätää, mutta tämä elämäntilanne on nyt jo nähty.

Tässä siis asioita, joiden kanssa haluan tehdä töitä ja sitä myöten kehittyä ja muuttaa elämääni.

Itsetunnon kehittäminen ja sosiaaliset taidot. Olen varmasti päällisin puolin ihan sosiaalisen oloinen, puhelias ja joidenkin kuulopuheiden mukaan jopa hyvinkin ”itsevarma”, ”määrätietoinen” ja ”rohkea”, mutta kuten podcastissanikin kerroin, tunteiden käsittelyssä minulla on vielä paljon kehittämistä. Olen usein valinnut eristäytymisen tien ja valintojani ovat ohjanneet enemmänkin pelko ja epävarmuus kuin se, mitä olisin oikeasti halunnut tehdä ja mihin minulla olisi mahdollisesti jopa kykyjä. Olen mieluummin vetäytynyt omiin oloihini ja selviytynyt asioista yksin kuin mennyt ihmisten ilmoille ja kohdannut vaikeat tunteet silmästä silmään. Kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä yksin. Olen lukenut paljon aiheesta ja tiedän periaatteessa, kuinka itsetuntoa, tunteiden ja epävarmuuksien sietokykyä kasvatetaan, mutta käytäntö on eri kuin kirjat. Asioita pitää testata ja oppia käytännössä. Tähän aion jatkossa enemmän panostaa: altistaa itseäni epävarmuuksille, epäonnistumisille ja sosiaalisille tilanteille eli myös vaikeille tunteille. Muuten en pääse eteenpäin elämässä. Sillä ei ole oikeastaan edes niin väliä, tapahtuuko tämä työn, opintojen  vai vapaa-ajan juttujen kautta, pääasia, että tapahtuu. Uskon myös, että kun yksi tärkeä asia elämässä alkaa loksahdella kohdalleen, muut seuraavat perässä.

Kielitaito. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta ruotsin ja englannin kielten opettelu kuuluu nyt tiiviisti arkeen. Ruotsin suhteen olen jo hieman pidemmällä ja olen jopa opiskellut ja tehnyt töitäkin ruotsiksi, mutta kehittämistä kyllä riittää. Haaveilen nyt eräistä englanninkielisistä opinnoista ja mietin, kannattaako minun vielä hakea, kun kielitaitoni on oikeasti ihan todella surkea. Opinnoissa nimittäin pelkkä kielen ymmärtäminen ei riittäisi, vaan spontaania puhetta joutuisi suoltamaan haastavissa tilanteissa. Noihin opintoihin tähtääminen on kuitenkin antanut minulle nyt valtavasti motivaatiota opiskella englantia (joskin toistaiseksi vasta äänikirjojen avulla, mikä toki on aika passiivista opiskelua), mutta jatkossa olisi kyllä tarkoitus pistää kielitaito testiin ihan käytännössä,  samoin kun olen aiemmin tehnyt ruotsin kanssa. Se, etten ole osannut puhua englantia, on rajoittanut elämääni ja aiheuttanut (ainakin omasta mielestäni) todella noloja tilanteita työ- ja opiskeluelämässä.Myönteisempi ajatteleminen itsestä. Liittyy tavallaan ensimmäiseen kohtaan, mutta tämä on sellainen, jota voi harjoittaa myös itsekseen. Mua vaivaa jos mitkä huijarisyndroomat, opittu huonommuus, tunne siitä, ettei kelpaa… Olen taipuvainen tuomitsemaan itseni aika helposti ja muistamaan lähinnä ne negatiiviset tapahtumat esimerkiksi ihmissuhteissa. En ole kovin lahjakas esimerkiksi ystävyyssuhteissa. Seurustelukumppanien löytäminen on ollut minulle aina helppoa, mutta ystävien löytäminen ja varsinkin suhteiden säilyttäminen on ollut ihan kiven alla. Kuten todettu, jatkuva itsensä haukkuminen ja piiskaaminen ei ole johtanut välttämättä kovin hyviin tuloksiin omalla urapolulla tai ihmissuhderintamalla, joten ehkäpä tietoisesta itsensä myönteisemmässä valossa näkemisestä voisi olla hyötyä. On hyvä ihan päivittäin pohtia, mitä hyvää olen päivän aikana saanut aikaiseksi, ja mitä voisin aivan hyvin vielä elämässä saavuttaa, kun vain näen vaivaa. Olen toki tullut tässä asiassa vuosien varrella paljon paremmaksi. Voisi sanoa, että vielä kymmenen vuotta sitten painin todella dramaattisten itsetunto-ongelmien kanssa ja siitä on tultu paljon eteenpäin. Olen nykyisin paljon rennompi, sosiaalisempi ja armollisempi itseäni ja muita ihmisiä kohtaan kuin olin vielä muutama vuosi sitten. Aina ajoittain kuitenkin huomaan vanhan itsepiiskurin, vetäytyjän ja lannistajan astuvan esiin ja estävän asioihin tarttumista.

Järkevän työpaikan hommaaminen. Tämä on niitä harvoja kertoja elämässä, kun olen oikeasti panostanut työnhakuun ja ihan tosissani halunnut ns. normityöpaikan. Kuten olen kirjoittanut, olen viimeiset 11 vuotta keskittynyt joko opiskelemiseen tai omien esitysten tekemiseen. Lähes koko ajan on ollut jokin esitys tekeillä tai jotkut opinnot kesken. Nyt olen pistänyt oman esitystoiminnan jäähylle (ainakin koronan ajaksi). Haluan edes hetken olla ihan ”tavallisessa” työssä, josta saa palkkaa, haluan nähdä ihmisiä ja kehittyä sosiaalisesti, elää tavallista arkea. Voi olla, että lopulta palaan taiteelliseen toimintaan, mutta jos niin teen, sen pitää olla vähän systemaattisempaa, rahoitusta on löydyttävä ja haluan sen olevan enemmän vastavuoroista ja työryhmälähtöistä (etten tee ihan kaikkea itse tuottamisesta puvustamiseen ja aikatauluttamisesta äänisuunnitteluun). Uskon, että tulen kyllä jonkun omaa alaa läheltä liippaavan työn löytämään, jos ei muuten, niin työharjoittelun tai oppisopimuspaikan muodossa. Järkevällä työpaikalla tarkoitan sitä, että työ olisi edes osin omaa taitotasoa vastaava, ettei se olisi fyysisesti kuormittavaa (koska siihen ei nyt terveys riitä), ettei se olisi täysin yksin kotona tehtävää (kaipaan työyhteisöä), ettei se olisi ihan liian kuormittavaa (uupumus on jo pari kertaa koettu, ei enää kiitos). Järkevä myös siinä mielessä, että työssä oppisi jotakin uutta ja että se olisi edes jossain määrin mielekästä. Toisaalta en nyt elättele toiveita mistään ”unelmaduunista” tällä hetkellä. Ihan perustoimistoduuni kelpaisi hyvin. Pedagogisten taitojen ja ohjaajan taitojen kehittäminen. Uskon, että mulla olisi paljon annettavaa teatteripedagogina ja tärkeää olisikin ylläpitää näitä taitoja ja kehittää itseään edelleen. Työpajojen vetäminen on sellainen alue, jossa olen aika hyvä, jota olen jo tehnyt ja jolla voisin myös elättää itseni (sitten, kun teatterikoulut, työväenopistot yms. taas aukeavat). Tässä tietenkin rajoittaa työnsaantia hyvin paljon se, etten pysty hyperakusian vuoksi olemaan lapsiryhmien kanssa, mutta onhan paljon aikuisia ja senioreja, jotka haluavat opiskella ilmaisutaitoja ja olla mukana tanssi- ja teatteriesityksissä. Olen opiskellut alaa jo aika paljon ja siksi olisikin taitojen hukkaan heittämistä, jos en panostaisi tähän jatkossakin. Hainkin nyt opettajan ammatillisiin opintoihin monimuotokoulutukseen, koska vertaistuki, jatko-opinnot, alan kirjallisuuden lukeminen ja työharjoittelut vievät varmasti eteenpäin omassa osaamisessa. Tähtäimessä olisi saada keikkatyötä teatteriopettajana tai työpajavetäjänä tai ohjata harrastajateatteriesityksiä ilman huijarisyndroomaa ja itsensä alihinnoittelua. Systemaattisuus liittyen tähän olisi tärkeää. Aina välillä unohdan sen, että ainiin, mullahan on jo ammatti ja ai niin, tätähän mun pitikin tehdä ja että kyllähän mä tän osaan. Lähden hörhöilemään ties mihin suuntiin, vaikka mulla on jo yksi tai oikeastaan kaksi ihan relevanttia tutkintoa.

Jooga. Kävelyn lisäksi hidas, rauhallinen ja rasittamaton jooga on ollut toistaiseksi ainoa liikuntamuoto, jota olen voinut viimeaikoina harrastaa. Siitä on jo yli vuosi, kun jouduin jättämään tanssitunnit palautumattomuuden vuoksi. On todella vaikea tietää, onko liikunnasta haittaa vai hyötyä tässä tilanteessa. Ainakin vuosi sitten kaikenlainen liikunta vain kurjensi oloa, aiheutti sydämentykytystä, uupumusta, sairastelua, kuumeilua ja oksettavaa oloa. En edelleenkään tiedä, onko kyse väsymysoireyhtymästä, urheilijan ylikunnosta vai jostakin muusta mysteerisairaudesta. Olen nyt kuitenkin alkanut hieman joogata, sillä kaikenlaiset kolotukset ovat lisääntyneet. Koitan liikkua hyvin vähän, niin, etten väsyisi liikaa, mutta etten kuitenkaan menettäisi ihan lopullisesti kaikkia voimiani, lihaksiani ja etten menisi ihan täysin jumiin. Liika liikunta kostautuu heti kuumeilulla, sydämentykytyksillä ja uupumuksen tuntemuksena. Entiselle himoliikkujalle hyvin hidas ja kevyt liikunta on todella haastavaa, mutta luulen, että keho kuitenkin kaipaa edes jonkinlaista liikuttelua, ettei mene ihan hervottomaksi. Juhliminen. Jos ja kun pandemia joskus hellittää ja ihmiset alkavat järjestää juhlia, aion sanoa kutsuihin useammin joo. En ole oikeastaan viiteen vuoteen käynyt juuri missään kemuissa, joten olisi jo aika. Tämä ei tarkoita känniörveltämistä ja jokapäiväistä baareissa notkumista vaan sitä, että ylipäänsä menee sinne, missä on ihmisiä.

Itsensä sivistäminen. Kun painii omien uraongelmien, terveysongelmien yms. kanssa ei oikein kauheasti jaksa seurata, mitä maailmalla tapahtuu, eikä kuormittaa aivojaan liian vaikeilla ja raskailla asioilla. Nyt on kuitenkin tullut taas aika siirtää katse itsestä ulospäin ja alkaa kiinnostua muustakin kuin tositeeveestä ja kissavideoista.

Kirjoittaminen. Tänään tuli sellainen olo, että voisin kyllä alkaa kirjoittaa vähän enemmän ja systemaattisemmin. En vielä tiedä miten ja miksi, enkä juuri nyt jaksa stressata itseäni sillä. Mutta laitan idulle sellaisen siemenen, että alkaisin panostaa enemmän itseni kehittämiseen kirjoittajana. Heitän ajatuksen ilmaan ja palaan siihen sitten jossain vaiheessa. Kirjoittaminen ei ole kuulunut viime vuosina ykkösprioriteetteihin. Olen jopa harmitellut sitä, miksei suurin intohimoni voi olla kirjoittaminen, joka sopisi erakkoluonteelleni paljon paremmin kuin teatterin tekeminen!  Toistaiseksi se ei ole kuitenkaan kiinnostanut samassa määrin. Mutta nyt on, sitten lukiovuosien, taas tullut sellainen olo, että miksipä en voisi kirjoittaa enemmänkin. Muutakin kuin tätä blogia. Kirjoittaminen selkeyttää päätä ja on paljon rakentavampi ajanviete kuin pakonomainen lenkkeily tai somen kyttääminen.

Itseni kehittäminen näyttelijänä. En ihan tarkkaan vielä tiedä miten, mutta jotenkin. Ongelma on tietenkin nyt tämä fyysinen rajoite. Mietinnässä on pari koulua, yhteen olen hakenutkin jo. Jos ovet kouluihin eivät aukea, niin sitten yksittäiset kurssit, leffa-avustajaroolit yms. ja tietenkin sitten oman esityksen saattaminen ensi-iltaan, kun sen aika on. Syy, miksi olen yhtäkkiä alkanut ajatuksissani ja toimissani siirtyä teatterista ja tanssista leffojen pariin, on juuri tämä, etten pysty tällä hetkellä tekemään teatteria enkä varsinkaan tanssia niiden fyysisyyden vuoksi. On tyydyttävä pienimuotoisempaan ilmaisuun.

Itseni kehittäminen leikkaajana/editoijana. En ole ihan varma, ehdinkö panostaa tähän vielä tänä vuonna, mutta homma kiinnostaa minua kovasti. Kun leikkaan videoita tai editoin äänijuttuja, aika hurahtaa kuin siivillä. Tällainen nyhrääminen sopii aivan loistavasti luonteelleni. Saan tehdä hommaa yksin, mutta se on kuitenkin luovaa ja antoisaa.

Aion myös: Tehdä koreografioita, kävellä, uida kylmissä vesissä, olla ystävällisempi ihminen, osallistua hauskoille ja kehittäville verkkokursseille,  laulaa, tehdä podcastia ja kehittää sitä ammattimaisempaan suuntaan, kirjoittaa blogia, opetella uudelleen ajamaan autoa, siivota kaapit ja heittää joka viikko kevään ajan yhden muovikassillisen vaatetta hyväntekeväisyyteen tai kirpputorille.