Teatteri-ilmaisun ohjaaja vai teatteriopettaja?
Olen tässä viimepäivinä saanut palautetta opiskelijoiltani vetämästäni ”Näyttelijäntyön perusteet” -kurssista. Palaute on ollut ihanaa ja kiittävää. Se on saanut mut myös pohtimaan teatteri-ilmaisun ohjaajan (TIO) ammattikuvan ja ammatti-identiteetin eroja verrattuna teatteriopettajan työnkuvaan ja identiteettiin. Monien kohdallahan nämä ammatit limittyävät ja lomittuvat ja monella on TIO-koulutuksen lisäksi suoritettunakin myös tuo teatteriopettajan maisteritutkinto. Itsekin kovasti olin suuntaamassa viimevuosina siihen suuntaan, mutta haku noihin kokopäiväisiin maisteriopintoihin jäi, koska sairaus vei voimat. Sen sijaan ehdin opiskella ylempää TIO-tutkintoa (TIO YAMK) vuoden verran sekä tanssipedagogiikkaa 25 op ja toki olen opiskellut myös teatteripedagogiikkaa sen 25 op.
Ajattelen, että se, mitä itse arvostan eniten palautteessa kertoo jotakin teatteri-ilmaisun ohjaajan työnkuvan painotuksista. Palautteessa minulle on tärkeintä, että: oppilas viihtyy kurssilla, että hän toimii hyvin ryhmän jäsenenä ja että hän tulee aina yhä uudelleen kurssille. Toki minulle on myös tärkeää se, että oppilas oppii uusia asioita ja että hän kokee opettamisen tason laadukkaana mutta totta puhuen oman opetukseni ”laatu” ei mielestäni ole sittenkään ihan niin tärkeää kuin se että nimenomaan oppilas viihtyy kurssilla ja kokee saavansa sieltä sen, mitä tuli hakemaankin. Oppilaan toiveet ovat tärkeämpiä kuin se, mitä minä haluan heille saada opetetuksi. Tämä painotusero johtuu toki paljolti myös siitä, että opetan harrastajia ja nimenomaan perusteita. On tärkeämpää saada oppilaat innostumaan näyttelijäntyöstä ja kokemaan ”tätä lisää” kuin että ”olipa hemmetin raskasta ja hankalaa ja paineistettua.”
Toisaalta nämä puolet riitelevät minussa jatkuvasti keskenään. Usein on nimittäin niin, että oppilaat ovat yllättyneet positiivisesti, kun ovatkin saaneet tunneilta jotakin, mitä eivät ole osanneet ollenkaan odottaa. Ettei pääse ihan liian helpolla ja että onnistuu ylittämään itsensä ja oivaltamaan uutta. Totta puhuen olen lopulta aika kunnianhimoinen ja vaativakin opettaja ja ohjaan aika haastaviakin harjoitteita. Haluan tarjota oppilaille myös paljon oppimisen ja oivaltamisen kokemuksia, joita itse olen saanut opiskellessani näyttelijäntyötä. Oppimista ei tapahtu, jos koko ajan on liian helppoa ja näennäisen kivaa. Silti rajansa kaikella, kun harrastajia opetetaan, en voi vaatia kohtuuttomia. Tavoitteeni onkin olla aina positiivinen ja kannustava vaikka harjoite olisikin itsessään haastava tai tekninen.
Välillä mietin, että taidan olla sittenkin vähän enemmän sisimmältäni näyttelijäntyön opettaja kuin ilmaisun ohjaaja. Ilmaisun ohjaajaksi opetan ehkä vähän liikaa tekniikkaa ja suhtaudun opettamiseen välillä liiankin tosissani. Ehkä minun kuuluisi toimia pikemminkin ammattikentällä kuin harrastajien kanssa? Toisaalta, mistä voin tietää, moniko kursseiltani lopulta päätyykin ammattiin, saa kipinän juuri sen vuoksi, että minä olin opettajana itse innostunut siitä, mitä opetin.
Kuten sanoin, teatteriopettajan ja TIO:n ammattikuvat risteävät hyvin paljon ja riippuu todella paljon ihmisestä ja opettajasta, mitä hän haluaa työssään painottaa. Koska olen TIO, joka on itse opiskellut aika paljon näyttelijäntyötä ja suhtaudun siihen melko kunnianhimoisesti, mulle ei riitä pelkästään ”ilmaisun ohjaaminen” (mitä se ilmaisu edes tarkoittaa?), innostaminen ja leikittäminen. Jos kurssin nimi on ”Näyttelijäntyön perusteet” se ei ole pelkkä aikuisten leikkikurssi vaan siellä opiskellaan näyttelijäntyötä. Ne, jotka ovat tulleet kurssille ihan vain pelkästään leikkimään, putoavat mun kursseilta ehkä sitten pikkuhiljaa pois ja ne joita oikeasti kiinnostaa näyttelijäntyön oppiminen jäävät. Kunnianhimoinen tavoitteeni siis on opettaa aikuisopiskelijoille näyttelijäntyötä niin, että he saavat oppimisoivalluksia näyttelijäntyöstä mutta myös viihtyvät ja nauttivat tekemisestä.
Ajattelen, että teatteriopettaja, joka toimii ammattikentällä saa myös vaatia opiskelijoiltaan enemmän ja opettajalta myös vaaditaan sitä, että hän tietää todella tarkkaan mitä tekniikkaa ja mitä taitoja on opettamassa. Oma työnkuvani ”perusteet” on sen sijaan hyvin laaja, monipuolinen ja perustehtäväni on ennen kaikkea innostaa ja kannustaa oppilaita ilmaisemaan itseään rohkeammin ja löytämään itsestään uusia puolia, ei niinkään opettaa systemaattisesti jotain tiettyjä tekniikoita. Silti vaadin itseltäni myös teknistä osaamista ja opetan myös eri tekniikoita. Toki ammattiin opettavankin pitää osata luoda ryhmähenkeä ja olla kannustava ja rohkaiseva mutta sen lisäksi hänellä pitää olla hallussa vielä enemmän pedagogisia työkaluja saadakseen teknisen opin menemään perille. TIO:n ja teatteriopettajan ammattikuvat eivät siis ole vastakkaiset vaan täydentävät hyvin toisiaan. Karrikoiden voisi ajatella, että TIO on ”leikittäjä” ja maisteriksi valmistunut teatteriopettaja on jonkun tietyn tekniikan taituri ja pedagogina pätevämpi. Näin ei kuitenkaan käytännössä yleensä ole vaan TIO:lta vaaditaan myös paljon pedagogisia taitoja ja monet TIO:t myös osaavat monia tekniikoita.
Joskus kuitenkin huomaan lukiessani TIO:jen AMK-opinnäytteitä, että monella nuorella juuri valmistuneella teatteri-ilmaisunohjaajalla on aika suppea ja värittynyt kuva näyttelijäntyöstä ja aika vähän kirjaviisautta. Moni esimerkiksi parjaa opinnäytteissään Stanislavskia (yhdistetään virheellisesti tunnemuistin käyttöön ja metodinäyttelemiseen) ja ylistää Grotowskia; näitä opinnäytteitä on yllättävän paljon. Silti ajattelen, että TIO voi usein vetää paremman teatterikurssin kuin esimerkiksi joku ammattinäyttelijä, jolla ei ole mitään kokemusta ryhmien vetämisestä. Tiedän myös yhden ammattinäyttelijän JA teatteriopettajaksikin valmistuneen, joka ei osannut opettaa näyttelijäntyötä ollenkaan (ja opettaa silti sitä päätyökseen). Minusta tuntui, ettei hän oikein itsekään tiennyt, mitä näyttelijäntyö on. Hän oli vain itse näytellyt, mutta ei osannut artikuloida, mitä se on.
Minua ehdottomasti kiinnostaisi mennä vielä syvemmälle näyttelijäntyön opettamisen suuntaan. Haluaisin suorittaa loppuun sekä nuo YAMK-opinnot, että jossain vaiheessa pätevöityä myös pedagogina. Mua kiinnostaa aikuisten opettaminen ihan ammattitasolla. Se ei tarkoita, ettenkö haluaisi jatkaa myös harrastajien opettamista. TIO:n ammattikuvaani kuuluu toki myös muuta. Vedän esimerkiksi senioreille taidetyöpajoja, lauluhetkiä ja juonnan tapahtumia eli tuuraan ajoittain kulttuuriohjaajaa eräässä palvelutalossa. Teatteri-ilmaisun ohjaajan ammattikuvaan kuuluu myös oma esitystaiteilijuus, omien esitysten tekeminen, oman näyttelijyyden kehittäminen ja unelmana olisi myös ohjaajuuden haltuun ottaminen. Esitysten ohjaaminen on nyt sairauden myötä jäänyt, koska se on todella kuormittavaa ja kokonaisvaltaista työtä verrattuna tuntiopettajan työhön, josta voi helpommin irrottautua silloin kun ei ole töissä. Opinnotkin saavat nyt olla jäähyllä toistaiseksi, koska kunto ei salli akateemista kirjoittamista.
Tämä kirjoitus lähti oikeastaan siitä, kun aloin pohtia, olenko liian vaativa opettaja, kun kyseessä on kuitenkin peruskurssi. Vaikka palaute oli ihanaa ja kiittävää, mietin, pitäisikö minun palata vähän enemmän omaan ammattikuvaani eli teatteri-ilmaisun ohjaajan tehtävään tekniikan opettamisen sijasta. Että kukaan ei jäisi tulematta kurssille sen vuoksi, että opetus on liian kunnianhimoista, liian teknistä ja liian täyteen ahdettua. Toisaalta osa ryhmäläisistä voi nauttiakin juuri siitä, uuden oppimisesta, monipuolisesta tekniikkaopetuksesta ja itsensä haastamisesta ja myös siitä, kun näkee itsen ja muiden kehityksen. Ainahan voi myös vaihtaa kurssia, jos opetus ei miellytä. Syksyllä alan opettaa peruskurssin lisäksi improvisaatiota. Siellä aion pitää kokonaisuuden leikillisenä, hauskana ja välttää liikaa näyttelijäntyön tekniikan tuuttaamista, koska uskoisin, että improkursseille hakeudutaan ennen kaikkea pitämään hauskaa, heittäytymään ja nauttimaan yhdessä tekemisestä.
Kuten sanottu, kukin painottaa työssään eri asioita tittelistä/koulutustaustasta riippumatta ja toki opetusympäristö vaikuttaa myös paljon. Olen itse mieluummin mahdollisimman innostava ja kannustava kuin kriittinen pedagogi, kun toimin harrastajakentällä mutta toisaalta myös uuteen haastava opettaja. Sellaista liian tiukkapipoista ja pedanttista opettamista kuitenkin yritän välttää. Olen kuitenkin työssäni auttamassa ja rohkaisemassa opiskelijoita ja vastuu on heillä itsellään, ei niin, että minä toteuttaisin heidän kauttaan jotain omia ambitioitani. Jos joku ei esim. laiskuuttaan tai poissaolojen vuoksi opi jotain juttua, ei se enää ole minun vastuullani, olen tehnyt mitä voin. Jos toimisin ammattikentällä, suhtautuisin ehkä hieman eri tavalla asiaan. Toisaalta ei ammattioppilaitoksessakaan tai korkeakoulussa ole opettajan tehtävä kaataa valmista tietoa oppilaan päähän. Näyttelemään oppii vain näyttelemällä.