Traagista elämää vai ihan vain elämää?
Mietin eilen tuota Armi Aavikon ”traagista elämää”, josta nyt on paljon iltapäivälehdissä kuunnelman myötä puhuttu. Mikä hänen elämästään sitten teki niin traagista ja kuka sen määrittelee? Oliko se se, että hän ei saanut perhettä vai se, ettei saanut Dannyä vai se, ettei valmistunut sairaanhoitajaksi vai se, että kuoli keski-ikäisenä vai se, että käytti alkoholia liikaa? Monihan haaveilee siitä, että elättäisi itsensä artistina, rakastuisi palavasti ja kuolisi ilman vanhuuden tuomia kremppoja.
Mietin, että jos minä kuolisin tänään (lähes saman ikäisenä kuin Armi), moni ehkä näkisi mun elämän hyvinkin traagisena (ja toki näkeekin: ”susta olis voinut tulla vaikka mitä”, kuulen usein erään lähisukulaisen suusta.) En tehnyt lapsia, en mennyt naimisiin, en valmistunut maisteriksi, en erityisemmin menestynyt urallani tai tienannut suuria summia, elin aika yksinäisenä ja sairastuin vakavasti nelikymppisenä. Jonain päivänä näänkin itseni näin: epäonnistujana ja traagisena reppanana ja toisena sitten taas ihan toisin. Jos alkaisin määrittää itseäni ulkoapäin ja ulkoisen menestymisen mittareilla, varmasti olisi usko loppunut jo aikoja sitten.
Ja olenko edes haaveillut lapsista, perheestä ja avioliitosta? No oikeastaan en. Olenko viihtynyt aika lailla itsekseni ja omissa oloissani ilman jatkuvaa sosiaalista trafiikkia ja illanistujaisia? No pääosin kyllä. Urasta ja menestymisestä ehkä olen haaveillutkin mutta mistä urasta, en osaa sanoa. Niin moni asia kiinnostaa. Minulle on ollut tärkeintä, että esitykset, joita teen, miellyttävät ennen kaikkea mua itseä, että voin seistä niiden takana. Myöhemmin on tullut tärkeäksi kriteeriksi taiteellisen pieteetin lisäksi suhteet työryhmään ja hyvä henki treeneissä. Raha ja menestys ovat olleet toissijaisia.
Mietin, että ehkä Armin elämästä teki ulkoapäin katsoen traagista se, että hän oli liian kiltti ja meni muiden pillin mukaan, eikä toteuttanut omia haaveitaan tai sitä, mitä olisi halunnut elämältä (ja toki addiktio ja siskon kuolema). Lopulta emme voi tietää. Tuo aika, jossa hän eli nuoruuttaan, oli myös hyvin naisvihamielistä ja alentavaa, eikä omaa ääntä saanut millään äijäporukassa kuuluviin.
Missioni olkoon ja on pääosin ollutkin: Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin yritän mennä sinne, minne itse haluan mennä kuuntelematta liikaa ulkopuolisia määritelmiä, mitä saan missäkin vaiheessa ja iässä tehdä ja mihin mulla on oikeus mennä. Oli se, mitä sitten halusinkaan, turvaa, vakautta, luovuutta, taidetta, kuntoutumista, lepoa, merkityksellistä työtä, itsensä toteuttamista, oman persoonan ja omien taitojen kehittämistä, rauhaa ja hiljaisuutta tai mitä lie. Silloin en elä tragediaa vaan ihan vain sitä omaa elämää kaikkine puolineen.
Ja toki joskus voi tuoda onnea myös se, että tekee joitakin valintoja toisen mieliksi, jokainen valitsee itse.
Tällaisia mietteitä nyt, kun olen jälleen kerran hyppäämässä johonkin uuteen ja tyhjän päälle. Enää viikko töitä, sitten loma ja elokuussa alkavat uudet opinnot. Konkreettisesti olen hypännyt viimeksi 1,5 vuotta sitten kun kuva on otettu. Ehkä vielä joskus.
Kuunnelma kuunneltavissa Yle Areenasta.
Kuva: Xavier Bambú Locquet Vandenberghe