Tunnesyöminen kuriin tuntemalla

Mulla on ollut pitkään aihe, josta olen halunnut kirjoittaa, mutta tajusin asian oikeastaan vasta ihan äskettäin. Se on kuin iso musta möykky, jota koitan nyt lähteä tällä kirjoituksella purkamaan.

Olen pitkään pohtinut sitä, miksi laihduttaminen voi olla niin addiktoivaa, miksi se ei monella toimi ollenkaan ja miksi se useimmiten vain lihottaa, aiheuttaa syömishäiriöitä ja mielen ja ajatusten pyörimistä yhä enemmän syömisen, oman kehon ja ruuan ympärillä. Itse lihoin laihduttamalla aikoinaan 20 kiloa ja kun lopetin sen, laihduin 20 kiloa.

Laihduttaminen ei toimi varsinkaan silloin, jos ongelma on tunnesyöminen. Vaikeisiin tunteisiin ei auta syöminen, mutta ei myöskään laihduttaminen. Se olisi vähän sama kuin että tulehtuneen umpisuolen yrittäisi parantaa leikkaamalla pois peukalon tai sama kuin yrittäisi kutoa sukan kantapäätä kirveellä.

Tämä ei tarkoita, etteikö tunnesyömiseen puuttumisesta voisi seurata myös laihtumista. Päin vastoin, jos suhde syömiseen ja omiin tunteisiin on terve, ihminen ei useimmiten ainakaan liho. Usein paino putoaa normaalilukemiin, kun elämä ei enää pyöri syömisen ympärillä ja tunteet kohdataan.

Laihduttaminen on ”perse edellä puuhun” -ratkaisu tunne-elämän vaikeuksiin. Olen elävä todiste siitä, että laihduttaminen lihottaa. Laihdutin 13-vuotiaasta 21-vuotiaaksi ja lihoin tuona aikana 20 kiloa, sain syömishäiriön ja urheiluaddiktion. Kun sitten lopulta lopetettuani jatkuvan laihduttamisen, kotona leipomisen ja pakonomaisen urheilun, aloinkin oikeasti laihtua, elämältä putosi pohja. Olin puolisen vuotta ihan tyhjän päällä ja todella ahdistunut, näin painajaisia, hirveitä valveunia ja pelkäsin, että sekoan ja laihdun olemattomiin. Laihduttaminen oli ollut kymmenen vuotta niin suuri elämän sisältö ja paastoaminen/syöminen tapa hallita vaikeita tunteita, että yhtäkkiä, kun aloinkin oikeasti laihtua holisemalla, oli se todella pelottavaa.  No, tilalle tuli sitten toki muita asioita ja olin sen verran järjissäni, että painon ollessa 50 kiloa, sain pidettyä sen siinä, enkä enää kuihtunut enempää.

Asia on niin mutkikas ja hankala käsitellä yhdellä postauksella, että aion käsitellä aihetta useammassakin tekstissä. Tämä liittyy osin myös addiktiopostaukseen, joka aloitti tämän kirjoitussarjan.

Olen nyt lihonut vajaan kymmenisen kiloa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olin vuosia n. 50-54 -kiloinen, eli aika pieni. Syynä lihomiseen on sekä tapasyöminen että tunnesyöminen. Lihominen ei ole se syvin ongelma, vaan se, että syöminen on minulla jonkin asian korvike, paikkausmateriaali ja iltojen ilo. Olisi ihan päätöntä lähteä ratkaisemaan ongelmaa jollakin kurkkukuurilla, sillä ongelman ydin ei ole se, että painan 60,5 kiloa 50 kilon sijaan. Ja myönnetään, että olen yrittänyt ratkoa ongelmaa laihduttamalla, ja lihonut entisestään. Ei kuulkaa toimi, voisiko sen lopultakin myöntää.

Ongelma voi mahdollisesti ratketa sillä, että lähden miettimään sitä, miksi syön silloin, kun minulla ei ole enää nälkä tai miksi syön suklaata, vaikka tiedän, ettei se ratkaise yhtään mitään. En usko, että ihmisestä tulee ylipainoinen sattumalta. Uskon toki, että on myös olemassa ns. viatonta herkuttelua, jonka voi jättää ongelmitta pois. Mutta jos tähän herkutteluun liittyy yhtään hankaluutta ”vain jättää se pois”, kyse on jo tunneherkuttelusta tai jostakin sellaisesta tavasta, joka paikkaa jotakin muuta tärkeämpää aukkoa elämässä tai auttaa kohtaamasta jotakin vaikeaa asiaa.

Ja huom. jos asia ei ole sinulle ongelma, älä tee siitä ongelmaa! Tunnesyömisen, stressisyömisen tai minkä tahansa tavan kanssa voi myös elää ihan hyvää elämää. Itse kuitenkin haluan tehdä asialle jotakin, koska asia häiritsee minua.

Mulla on ollut pitkään paha kuuloyliherkkyys. Olin vuonna 1996 Ruisrokissa ilman korvatulppia, ja tästä alkoi älytön tinnitus ja festareiden jälkeen kaikki pienemmätkin äänet sattuivat korvaan kuin olisi puukolla lyöty. Mulla oli silloin joitakin tuleviin ylioppilaskirjoituksiin liittyviä  kielten kuunteluita ja muistan, että ne kuuntelut olivat ihan tuskaa. Olin tuolloin ollut myös tosi kova Beatles-fani, ja oli kamalaa, kun en enää voinutkaan ollenkaan kuunnella musiikkia, edes hiljaisella. Se kesä oli järkyttävä. Vitutti ja kadutti. En edes ollut ollut humalassa. Olin ihan muuten vaan ollut typerä ja mennyt kaverin mukana liian lähelle lavaa. Tuon kuulovaurion myötä jouduin lopettamaan bändissä ja yhtyeissä laulamisen, kuorolaulun sekä sellon soiton. En pystynyt olemaan enää samassa tilassa, jossa soitettiin pianoa. En edelleenkään osaa laulaa korvatulppien kanssa, joten kuorolaulu tai pianosäestyslaulu ei onnistu, karaokesta puhumattakaan. Selloa pystyn kyllä soittamaan muusikon tulpat korvissa. En pysty kulkemaan Helsingin keskustassa ilman korvatulppia, bussissa ja junassa minulla on aina korvatulpat.

Vuonna 2005 tein taas saman mokan Koneistofestarilla Kaapelitehtaalla. Olin humalassa ja osan festarista ilman korvatulppia ja vaurio paheni ja korvat herkistyivät entisestään. Ja vaikka yritän olla todella varovainen asian kanssa, niin mokia sattuu. Tilanne paheni jälleen tämän kesän Prideilla, kun kaverit olivat puistossa leiriytyneet liian lähelle lavaa ja olin aluksi ilman tulppia, kun kommunikointi tulppien kanssa oli hankalaa. Vasta jälkikäteen tajusin, kuinka kovalla musiikki oli ollut ja kuinka olin taas mokannut. Nyt sattuu jopa poikaystävän puhe korvaan. Kaduttaa ja ahdistaa, että tuli juotua ja oltua tyhmä.

Nyt iltaisin olen huomannut, että korva-asia ahdistaa tosi paljon. Tinnitus on taas alkanut vaivata vuosien jälkeen, vasen korva on kipeä ja yliherkkä ja en meinaa pystyä kuuntelemaan edes Erja Manton pehmeää ääntä Yle Areenasta. En oikein jaksa nähdä ihmisiä, kun kahvilahäly ottaa korviin ja baareissa kommunikointi on vaikeaa. Joskus ihan tiedostaen, mutta usein tiedostamatta päädyn iltaisin syömään jäätelöä, suklaata tai ihan vain jotain ruokaa hieman liian isoja määriä ja sitten vasta voin rauhoittua ja mennä nukkumaan. En ole ahminut kahteenkymmeneen vuoteen sillä lailla, että tulisi huono olo, mutta sen verran kuitenkin olen syönyt vuosikausia liikaa iltaisin, että paino on tasaisesti noussut. Syön pääosin hyvin terveellisesti, mutta aina hieman liikaa. En siinä mielessä hirveän helposti liho, koska tanssin ja liikun paljon, mutta olo on jatkuvasti turvonnut.

Nyt olen päättänyt tehdä asialle jotakin, koska olen niin väsynyt tähän kaikkeen.

Tämä kuulovaurioasia on vain yksi esimerkkki mieltä painavista asioista. On paljon muitakin tiedostettuja ja tiedostamattomia asioita, joita yritän vältellä syömällä mahan vähän liian täyteen, että saisin unen. Nämä asiat eivät ratkea sillä, että aloitan kurkkupaaston tai jonkun muun laihdutusasian.

Nyt olen joinakin iltoina ihan tietoisesti vain ollut ja kuunnellut itseäni, että mikähän nyt oikein taas vituttaa ja ahdistaa. Joskus se on ollut ihan kamalaa. Sitten, kun antaa sen kaiken vaan vyöryä päälle ja tajuaa, että kaikilla muillakin on ongelmia, mutta silti he osaavat olla syömättä kolmea annosta ruokaa ja kolmea eri jälkiruokaa ja ylipäänsä kun tajuan, kuinka absurdi kierre koko syömisasia on, tulee tilalle muita tunteita ja muita ajatuksia ja yhtäkkiä huomaan tekeväni jo jotain ihan muuta.

Usein toki olen ahdistunut myös siitä, että naama on jatkuvasti vieraan näköinen, turvonnut ja epämääräinen ja kroppakin jotenkin liian pätäkkä, eivätkä omat vaatteet mahdu enää päälle, eikä mikään vaate näytä miltään. Tämä ei kuitenkaan ole se asian ydin vaan sivutuote. Uskon oikeasti, että liian moni yrittää löytää patenttiratkaisua ihan kaikkiin elämänongelmiinsa laihduttamisella, mikä hyvin usein tosiaankin johtaa lihomiseen, syömishäiriöihin ja kaventaa elämää entisestään.

Uskon, että asia on ratkaistavissa jollain lailla niitä tunteita kohtaamalla pikkuhiljaa. Kukaan ei ole ”iltasyöppö” syntyjään ja tunteita tulee ja menee, eikä niihin kuole. Ahdistavaa se tunteiden kohtaaminen voi kylläkin olla. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että jopa tästä asiasta kirjoittaminen julkisesti auttoi. Ikään kuin olisi taakka pudonnut hertailta ja osa ongelmasta samalla.

Omituisten tapojen kanssa voi myös olla sinut. Pääasia on, että kuuntelee itseään. Minulle esimerkiksi on aina sopinut se, että ns. pätkäpaastoan eli että syön iltapainotteisesti. Nyt, kun olen viime vuosina yrittänyt syödä orjallisesti ateriarytmin mukaisesti, olen lihonut useita kiloja, ollut jatkuvasti turvonnut ja voinut huonosti. Söin vuosikausia hoikimmillani iltapainotteisesti ja päivisin söin hyvin kevyesti, olin aktiivinen ja voin hyvin. Mitään ulkoista patenttiratkaisua ei siis ole ja ”säännöllinen ruokarytmi” ei ratkaise tunnesyömisen ongelmia. Tunteisiin tulee syötyä iltaisin ihan yhtä lailla, oli sitten syönyt terveellisen lounaan tai ei.

Nyt lopetan tämän pitkän postauksen ja jatkan toisella kertaa, mutta mun pointti oli se: Älä yritä ratkaista tunnesyömiskierrettä laihdutuskuureilla ja toinen ohje: Hae tunnesyömiseen tai syömishäiriöön ammattiapua. Tunnesyöminen ei ole kropan vaan mielen ongelma.

Täältä löytyy myös hyviä vinkkejä tunnesyömisen hallintaan.