Työllä on oltava arvo
Hyvää tasa-arvon päivää!
Tämä kirjoitus ei valitettavasti liity millään tavalla teemaan, pahoittelut. Onneksi aiheesta on ilmaantunut tänään monia hyviä kirjoituksia. Täälläkin lukuvinkkejä päivään.
Tämä kirjoitus käsittelee sen sijaan taas kerran näitä iänikuisia ura-asioita.
___________________
Tuntuu kuin olisin kotiin palannut.
Totesin nyt kaikkien näiden urapähkäilyjeni jälkeen, että mulla on jo ammatti. En aio (ainakaan juuri nyt) hommata uutta, vaan kehittää ja syventää omaa osaamistani ammatissa, joka minulla jo on, jonka valitsin ennen koronaa, jota arvostan ja josta en halua luopua. Mikäli en tule koskaan suuren ponnistelunkaan kautta tällä työllä itseäni elättämään, katson, että vika on enemmänkin yhteiskunnassa, ei minussa.
Tuo työ, josta puhun, on erilaisten yhteisöjen kanssa tehtävä taide ja kulttuurityö, kohtaamisen mahdollistaminen arjen keskellä ja laitoksissa. Omaa ”erikoistumisaluettani” ovat vanhukset, mutta haluan kyllä jatkossa työskennellä monipuolisesti monenlaisten ihmisten ja ihmisryhmien kanssa, myös nuorten ja vaikkapa mielenterveyskuntoutujien. Voisi puhua taidekasvatuksesta, mutta en katso, että ”kasvatan” ketään, en ”opeta” mitään tiettyä asiaa. Enemmänkin yritän mahdollistaa taiteen kautta (olo)tiloja, jotka mahdollistavat kohtaamisen, kasvun, oivalluksen ja ilon, miksei myös surun ja vihan. Olen tätä työtä jo tehnytkin, haluan kehittyä siinä ja tulla hyväksi ”mahdollistajaksi”. Jos jotakin vielä opiskelen, haluan, että opinnot tukevat jotenkin tätä ammattia, joka minulla jo on.
Oma vastuuni on tietenkin se, että pyrin olemaan työssäni niin hyvä kuin voin ja löytämään rahoitusväyliä, että eläisin työlläni. Katson, että tämänkaltainen työ on arvokasta, tarpeellista ja sille on tilausta. Se, että vaihtaisin ammattia vain sen vuoksi, että yhteiskunnassa ei tällaista tekemistä tarpeeksi arvosteta, eikä siitä makseta arvoistaan korvausta, vaan sen sijaan maksetaan huikeita palkkoja ihan toisenlaisista töistä, joiden kohdalla en ihan oikeasti edes tiedä, mitä arvoja ne edustavat (yksilön rikastumisen arvoa?), ei tunnu oikealta ratkaisulta. Tietenkin soveltavan taiteen alueella taiteilija on usein itse vastuussa palkkansa hakemisesta (apurahat), mutta yhä enemmän myös palkataan yhteisötaiteilijoita, yleisötyöntekijöitä ja kulttuuriohjaajia, joilla on taiteilijatausta, vaikkapa palvelutaloihin, kouluihin, ammattiteattereihin ja päiväkoteihin. Taiteen arvostus on kuin onkin siis nousussa. Ja nimenomaan siis taiteen, ei pelkästään virikkeellisen ja yhteisöllisen tekemisen, jotka nekin ovat toki arvokkaita asioita.
Entä sitten tuo aiemmin käsittelemäni journalismi? Arvostan tutkivaa journalismia ja objektiivisuuteen pyrkivää tiedonvälitystä todella paljon. Arvostan myös hyvin tehtyjä videoreportaaseja, dokumentteja ja hyvin tehtyjä radio-ohjelmia. Minua myös kiinnostaa esimerkiksi tiedottajan hommat jossakin arvostamassani järjestössä. En siis katso, että mediaosaaminen ja toimittajuus jotenkin sotisivat arvojani vastaan, ei tietenkään. Se, mikä media-alalla häiritsee on se, että siellä tuntuu olevan koko ajan kamala kilpailu ns. oikeista työpaikoista ja sen vuoksi moni sitten siirtyy mainostamaan tai markkinoimaan turhaa krääsää tai itseään (moni toki aloittaakin mainosalalta ilman mitään toimittajataustaa). Se taas ei ole se, mitä arvostan tai mikä ajaisi mitään hyviksi katsomiani asioita. Toki ymmärrän, että välillä on tehtävä arvojaan vastaamattomia töitä elättääkseen itsensä, mutta että tähtäisi siihen tarkoituksella vain rahan kiilto silmissä. En nyt rinnasta journalismia ja PR-työtä, mutta moni tekee esim. tiedotushommia jossain firmassa, joiden arvot sitten taas ovat täysin kyseenalaiset.
Tietenkin media-alan opinnoissa tökkii ihan vain sekin, että se olisi yksinkertaisesti täysin uusi ammatti minulle. Tosiaan, jos olisin parikymppinen, minulla olisi vielä aikaa paneutua täysin rinnoin ihan uuteen ammattiin, mutta tullakseni hyväksi edes yhdessä, minun on pistettävä panokseni siihen. Lisäksi on niin paljon ihmisiä, joille nimenomaan juuri toimittajuus on se kutsumusammatti. Miksi haluaisin lähteä kilpailemaan heidän kanssaan, kun minulla on ihan oma kutsumukseni taiteen parissa? En toki sano ei koskaan. Mielläni esimerkiksi kirjoittaisin enemmän ja tienaisin sillä ihan rahaakin.
En myöskään tiedä, olenko syntynyt ”tiedonvälittäjäksi”. Ok, osaan kyllä laatia melko vaivattomasti tekstejä, mutta se, mitä katson hyvän toimittajan ominaisuudeksi on laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen tietämys ja kyky kiteyttää asiat tiiviisti uutisjutuiksi. En ajattele, etteikö näitä asioita voisi oppia, mutta jos nämä asiat eivät lähtökohtaisesti ole ykköskiinnostuksen kohteina, niin en ole varma, kannattaako asian kanssa hakata päätään seinään. Toki kiehtoo ajatus, että mitä jos yhtäkkiä vain kiinnostuisinkin ihan hirveästi vaikkapa maailmanpolitiikasta, mihin kaikkeen se minua veisikään.
Mutta oikeasti minua kiinnostaa ihminen, yksilö, yhteisöt, kohtaaminen, liike, valot, varjot, ihmisen pimeät ja valoisat puolet, puhe, äänet, rytmit, jännitys, hengitys, vapautuminen, kropan ja mielen jumit ja jännitykset… Minua kinnostaa, mitä tapahtuu ihmisessä, kun hän kohtaa toisen ihmisen ja mitä se kohtaaminen oikeastaan on. Minua kiinnostaa, mitä tapahtuu, jos kohtaamista ei tapahdu ja miksi kohtaamista ei tapahdu. Minua kiinnostaa, mistä ihmiset saavat voimaa ja se, voisinko ehkä antaa heille työni kautta ja avulla jotenkin sitä voimaa törmäyttämällä ihmisiä toisiinsa. Voisinko saada itse voimaa muilta. Kyllä, tämä on ihan mahdoton ammatti juuri nyt ja siksi olen työtön. Mutta haluan uskoa, että vielä joskus voimme kohdata toisemme ja siihen mennessä voin kuitenkin lukea kirjallisuutta, valmistella työpajoja, lukea pedagogiikkaa, suunnitella yhdessä muiden kanssa, pitää työpajoja muutamille koekaniineille tai etänä ja tietenkin kirjoittaa.
Kun arvot ovat työssä mukana, työ ei tunnu työltä, vaan asialta, joka juuri minun kuuluu tehdä tällä maapallolla. Ja kaikki se taide, jota sitten teen ihan vain itseäni varten tai omaa taiteilijuuttani kehittääkseni, on se voimavarapankki, josta työni ihmisten parissa voi ammentaa. Oikeasti uskon, että tällainen ajattelu johtaa hyvin asioihin. Jos ei johda, niin maailma on aika mätä.
Ehkä kuolen idealistina katuojaan, mutta taakka jotenkin putosi hartioiltani sen oivalluksen myötä, että kaikilla on oma polku ja paikka ja minä olen oikeastaan jo omani löytänyt.
Tietenkään kaikilla ei ole varaa valita, mutta jokaisen jolla on mahdollisuus valita, olisi ihan hyvä aika-ajoin kysyä, mitä arvoja minä haluan työlläni ajaa tai mitä arvoja nykyinen työni ajaa.