Unet, taide ja ajankohtaisuuden vaade
Viimeisimmässä Tiedelehdessä oli neurobiologi, kirjailija Erik Hoelin juttu siitä, kuinka unet eivät olisikaan muistojen jäsentämistä, kertaamista ja tallentamista vaan valveillaollessa opitun kyseenalaistamista. Unet ehdottavat jotain sellaista, jota valveillaolevat aivot eivät mitenkään osaisi ehdottaa ja vielä hyvin surrealistisessa muodossa.
Tämä kuulostaa minusta järkevältä hypoteesilta, vaikkei sitä olekaan vielä tarpeeksi tutkittu, että sen voisi todeksi todistaa. Unet siis tavallaan ehdottavat, että ”hei, olet tarkastellut tätä asiaa nyt aivan liian yksipuolisesti, kannattaisko kääntää homma kokonaan päälaelleen ja pistää pakka sekaisin?” Kuitenkin se, että unessa edes ehdotetaan mitään uutta, vaatii toki sitä, että asiaan on perehdytty ja taitoa harjoitettu myös valvemaailmassa. Kirjoittaja kertoo esimerkkinä tapauksen, jossa hän oli opetellut yhden illan sinnikkäästi jonglööraamista. Hommasta ei ollut tullut mitään sitkeänkään harjoittelun tuloksena, mutta aamulla herätessään hän tiesi osaavansa jonglöörata. Hän ponkaisi sängystä ylös ja kas, homma toimi. Uni oli osannut ehdottaa jotain sellaista, mitä valveilla ei ollut tullut kokeiltua.
Olen itse viimeaikoina nähnyt todella toimeliaita ja työntäyteisiä unia. Koronaeristäytyneisyys ja kohta lähes neljä kuukautta kestänyt kotona oleminen ovat aikaansaaneet vastapainoksi valtavan positiivisia ja ratkaisukeskeisiä unia. Ikäänkuin aivoni yrittäisivät kompensoida arjen junnaavuutta, yksinäisyyttä ja epävarmuutta työntäyteisillä, ratkaisukeskeisillä ja sosiaalisilla unilla. Tavallaan unet myös mukavalla tavalla muistuttavat minua, että niin, tuollaistakin elämä voi joskus vielä olla ja tuollainenkin minä voin olla: iloinen, toimelias, terve selviytyjä. Unet myös muistuttavat minua siitä, että kokonaisuus on tärkeämpi kuin yksityiskohdat. Se, mitä olen ihmisenä, mistä nautin, mitä osaan ja missä tunnen olevani hyvä, sillä on enemmän merkitystä kuin titteleillä, omaisuudella tai sillä, miten paljon (siis vähän) sain aikaiseksi yhtenä tammikuisena tiistaina. Toisaalta unet ovat pelastaneet minut masennukselta, toisaalta ne vinkkaavat myös, että hei, enempäänkin sinusta olisi, olisiko pian jo aika tarttua haasteisiin?
Tiedelehden jutussa rinnastetaan myös unet ja taide. Olen samaa mieltä unien ja taiteen yhtäläisyydestä tuoda esiin jotain sellaista, mitä valveajattelu ei osaa esille tuoda. Siksi vierastan jotenkin sitä, että esimerkiksi teatteriesitysten pitäisi olla ”ajankohtaisia” tietopaketteja. Miksi taiteen pitäisi olla itseisarvoisesti ajankohtaista? Mielestäni taiteen merkitys on paljon syvemmällä; tuoda nimenomaan jotain sellaista esiin, mitä arkiajattelu ei tuo. Toki taide voi olla myös ajankohtaista, mutta se on sitten vain yksi piirre teoksessa, ei niin, että ”epäajankohtainen” taide olisi jotenkin vähempiarvoista. Toki tekijän on hyvä osata perustella, miksi teos on hänen mielestään tärkeä, miksi se on tehty ja mistä se mahdollisesti kertoo, mutta ei taiteilijan tarkoitus ole olla mikään uutisankkuri.
Toki dokumenttitaiteella, poliittisella taiteella ja ajankohtaissatiirilla on oma paikkansa, mutta mielestäni taide ei saisi rajoittua pelkästään ”päivänpolttaviin kysymyksiin”. Itselleni taideteos vaikuttaa paljon syvemmällä kuin julistavalla tai järkeen tai johonkin ”sanomaan” perustuvalla tasolla. Eihän musiikillakaan ole mitään tiettyä yksioikoista ajankohtaista sanomaa. Miksi teatterilla pitäisi olla?
Itse teen oikeastaan aika epäajankohtaista tai no ajattelen mieluummin, että ajatonta teatteria. Paradoksaalisesti edellisestä huhtikuulle 2020 tarkoitetusta ohjauksestani tuli vahingossa ajankohtaista pandemian myötä. Tottakai aiheet liikkuvat ajassa. Nyt on viime vuosina esimerkiksi ollut monta esitystä, jotka ovat käsitelleet addiktioita, yksinäisyyttä ja uupumusta. Kun kolme vuotta sitten päätin tehdä esityksen yksinäisyydestä ja eristäytymisestä ja käyttää siihen Kafkan tekstejä, yhtäkkiä yksinäisyydestä kertovia esityksiä pulpahtelikin joka puolelta.
Myös ilmastoahdistuksesta on tehty esityksiä ja laajempi ympäristö-luonto -ajattelu ja -huoli ovat tulleet osaksi koulutusohjelmia ja pedagogista ajattelua. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää. Yhtenä vuonna taas näin viisi tanssiesitystä, jotka käsittelivät hengitystä. Siitä puhe, mistä puute? En siis tarkoita, että eläisin ohjaajana jotenkin ajan ulkopuolella tai että väkisin haluaisin ohjata esimerkiksi Ibseniä, Pinteriä tai aina jotain uninäytelmiä. Tottakai esitys aina jollain tavalla on ajassa, mutta se, että väkisin miettisin, että mikäs aihe nyt olisi ajan hermolla ja sitten tekisin sellaisen esityksen. No, jotkut tekevät niin ja tehkööt.
Olin jotenkin iloinen, kun luin tuon artikkelin. Se selkeytti itselleni sekä unennäön että taiteen merkitystä. Minun on välillä vaikea selittää, miksi teen esityksiä ja miksi teen juuri sellaisia esityksiä kuin teen. Miksen esimerkiksi ohjaa poliittisia satiireja tai musikaaleja. Koska ne eivät anna minulle mitään uutta, eivät pureudu alitajuiseen. Ne eivät useinkaan ole minulle taidetta vaan viihdettä, koska ne koskettavat jotenkin liikaa tätä arkista valveillaolevaa elämää ja kertovat joko banaalisti ajan ilmiöistä tai romanttisista (hetero)kohtaamisista.
Minulle teatteri on enemmänkin jotain musiikin, runouden tai maalaustaiteen tapaista. Ehkä sillä tavalla teatteri on minulle ajankohtaista, että se voi lisätä kohtaamisia ihmisten välillä, se voi lisätä ymmärrystä itseä, muita ja ympäröivää kohtaan, se voi voimaannuttaa, sen avulla voidaan keskustella asioista ja kirjoittaa asioista. Mutta itselleni kiinnostus aihetta kohtaan pitää lähteä sisältä, ei siitä, että se on ajankohtaista valvemaailmassa. Taide, samoin kuin unet kyseenalaistavat kaiken sen, mitä valveilla ollessa koemme.
Kuvat ovat soolostani syksyltä 2019, Tanssii varjonsa kanssa