Valitsin järjen ja se tuntuu hyvältä

Luulen, että olen nyt vihdoin keksinyt lopputyölleni aiheen tai kehikon. Huh, miten tuli jotenkin kevyt olo. Olen pähkännyt tätä asiaa heinäkuusta lähtien, siitä asti, kun sain tietää päässeeni taiteen Master-opintoihin.

Olen toki luullut aamukahvihiprakassa jo monta kertaa aiemminkin keksineeni aiheen tai kontekstin, mutta seuraavana aamuna se ei olekaan enää tuntunut ihan täysin hyvältä idealta. Toivon todella, ettei tämän kanssa käy niin!

Kriteerini näille Master-opinnoille tai se syy, miksi näihin hakeuduin oli se, että tulisin työllistymään omalle alalleni. Tehdäkseni taiteestani ja osaamisestani itselleni ammatin ja työn, josta saa rahaa.

Ongelma on ollut pitkään, monia vuosia se, etten oikein ole osannut päättää lopullista suuntaa. Olen tehnyt kymmenen vuotta omia esityksiä, mutten ole saanut elätettyä niillä itseäni, päinvastoin, jään aina tappiolle. Kyse on ollut ammattimaisista, kunnianhimoisista ja omaehtoisista ns. intohimoprojekteista eli että kukaan ei ole saanut palkkaa vaan että kaikilla on ollut joku oma oppimiseen tai kiinnostukseen liittyvä kulma, miksi ovat halunneet tulla mukaan. Mukana on ollut esim. ammattitanssijoita, jotka ovat halunneet oppia lisää näyttelemisestä, näyttelijäopiskelijoita, jotka ovat halunneet oppia lisää tanssimisesta jne. Jos olisin jäänyt odottelemaan apurahoja, olisin tehnyt seitsemän esityksen sijasta nolla esitystä. Ajattelen apurahattomuudesta huolimatta,  että ne ovat olleet ammattiprojekteja, enkä kadu tekemääni. Esitykset ovat mulle kuin omia lapsia. Mutta valitettavasti en ole saanut muutettua esitystaidetta elannoksi.

Ehkä en ole ollut tarpeeksi määrätietoinen tehdäkseni itsestäni ja Malenkiteatterista brändiä. Tai ehkä en vain ole halunnut tehdä yhtään taiteellista kompromissia, mitä se, että taiteella alkaa tienata usein vaatii. Tai ehkä olen ollut liian omnipotentti, yrittänyt  aina selviytyä kaikesta yksin. Verkostoituminen ja yhteistyö ovat (esitys)taiteilijalle erityisen tärkeitä asioita ja taitoja osata. Olen halunnut tehdä ammattimaisia esityksiä muiden ammattilaisten tai ainakin alan opiskelijoiden kanssa täysin omilla ehdoilla ja pitkinä prosesseina. Tämä ei ole mahdollista kuin ani harvalle, jos ohjaa isoissa teatteressa, eikä se ole mahdollista myökään ns. harrastajateattereissa.

Ongelma on ehkä ollut myös se, että en ole osannut valita ohjaamisen ja esiintymisen välillä. Juuri, kun olin sitten  päättänyt kallistua enemmän esiintyjyyteen, näyttelemiseen ja tanssimiseen, sairastuin ja se kaikki vietiin minulta. En kadu tekemiäni valintoja, mutta sairauden myötä on ollut pakko vaihtaa suuntaa.

Muuten olen elänyt tuotannollisilla taidekasvatushommilla, tuottajan töillä, työpajoja vetämällä, kahvilanhoitajan, leipurin tai ravitsemistyöntelijän pesteillä tai sitten opinto- tai työttömyystuella. Nythän en pysty enää fyysisiä töitä tekemään, joten kaikki keittiöhommat ja esiintymiseen tai tanssin/liikkeen opettamiseen liittyvät hommat ovat sula mahdottomuus.

Opettaminen, ohjaaminen ja varsinkin kaikenlaisten taidetyöpajojen vetämiseen liittyvä on kiinnostanut jo pitkään ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut yrittäjyydestä ja nyt sairastuttuani ei yrittäjäksi ryhtyminen varsinkaan ole ollut tehtävälistalla ensimmäisenä. Kuitenkin se, että elättäisi itsensä taidetyöpajoja vetämällä kyllä melkein vaatisi sitä oman toiminimen perustamista ja itsensä brändäämistä. Itseni brändääminen ja verkostoituminen täältä sängynpohjalta ei vaan nyt tunnu kovin luontevalta. Voimia ei kertakaikkiaan nyt ole innovointiin, myyntipuheisiin ja sen semmoisiin.

Olen nyt aloittamassa vuoden kestävät kameranäyttelemisen opinnot ja miettinyt pääni puhki, miten saisin ne liitettyä Master-opintoihin tai lopputyöhankkeeseeni jotenkin. Koska voimat ovat todella vähissä, sinkoilu moneen suuntaan ei tunnu sekään hyvältä. Olenkin joinain päivinä ajatellut, että mitä jos sitten kuitenkin rakentaisin Master-opinnäytteeni sen oman esitystaiteilijuuteni ja elokuvanäyttelemisen ympärille ja keskittyisin tosissani näyttelemiseen ja siinä kehittymiseen. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että tämä sairaus on vienyt fyysisestä toimintakyvystäni n. 70-80%. Kehoni on todella voimaton ja stressinsietokyky nollilla. Taiteilijuus ja esiintyjyys on rankka tie, varsinkin kun jaksaminen on vähissä. Näyttelijäksi muiden teoksissa minusta ei tällä kropalla ja näillä voimilla ole. Toki omaa taidetta voi tehdä täysin omilla ehdoilla ja jaksamisen mukaan ja se olikin yksi kiinnostukseni kohde, että mitä se voisi sitten olla ja miten sitä voisi tehdä. Mutta ongelmaksi tulee jälleen se, että kuka siitä maksaa.  Ja se, että valmistuttuani olisin sitten ehkä parempi näyttelijä ja parempi taiteilija mutta en välttämättä edelleenkään elättäisi sillä itseäni, varsinkaan jos olen edelleen silloinkin näin sairas. Kunnianhimo, määrätietoisuus, sitoutuminen, intohimo ja heittäytyminen ovat niitä asioita, joita taiteilijuus vaatii. Mahdollinen toipuminen  taas vaatisi lepoa, lepoa, lepoa, rauhaa, armollisuutta, tasaisuutta, tylsyyttäkin, loputonta itsen ja kehon kunnioittamista, lempeää arkirytmiä ja lempeyttä kehoa kohtaan, joten taiteen tekeminen, ainakaan omissa silmissäni ja sairaus eivät aina oikein sovi yhteen. Teen aina taidetta intohimolla ja se jos mikä vie voimavaroja.

Minulle on kyllä ehdotettu, että tekisin taidetta sairauteni ehdoilla ja jopa sairaudestani. Moni näkee mut vahvaäänisenä taiteilijana, jolla on vahvat visiot, kyky tehdä visioista esityksiä sekä paljon taitoa ja annettavaa. Mutta edelleenkin, kuka siitä taiteesta maksaa, kuka jaksaa hakea siihen rahoituksen (minä en) ja johtaako se joskus työllistymiseen?  En halua uhrata viimeisiä voimia esitystaiteen alttarille. Toisaalta, tiedän, että kyllä tästä kaikesta kafkamaisuudesta vielä esitys on syntymässä. Mutta onko se lopputyöni Master-opintoihin, ehkä ei.

Eli  nyt sitten päädyin siihen toiseen ratkaisuun. Tähtään siihen, että tulisin saamaan viran tai ainakin päivätyön tai  mahdollisesti residenssitaiteilijan paikan valmistuttuani. Mikäli siis vielä kuntoudun takaisin työkykyiseksi, mulla olisi edes jokin kunnon ammattitaito. En nyt kirjaa tähän opinnäytteen aihetta ja sisältöä sen tarkemmin mutta heti, lun olin päätöksen tehnyt, taakka putosi harteiltani. Tämä voisi olla se portti ihan palkkatyöhön. Toki, jos joskus paranen, voin sitten taas enemmän panostaa esiintymiseen ja oman taiteen tekemiseen.

Kameranäyttelemisen koulun käyn nyt joka tapauksessa, koska se on kiinnostanut jo pitkään ja koska sitä ei voi enää perua, mutta en yritä nyt väkisin yhdistää näitä opintoja, koska siihen nyt vain ei löydy ratkaisua. Voihan olla, että osaset loksahtavatkin sitten lopulta kohdilleen ja yhtäkkiä yhteys löytyykin. Eihän sitä koskaan tiedä.

On myös paradoksaalista, että mua on alettu nyt pyytää juttuihin näyttelijäksi ja tanssijaksi, kun en siihen enää pysty. 10 vuotta sitten ei pyydetty mihinkään, kun olisin ollut elämäni kunnossa. Mutta ehkä tämä kertoo siitä, ettei näyttelijyyskään ole enää niin kaukainen asia kuin se oli vielä 10 vuotta sitten. Taitoni on nähty ja kuultu. Jospa vielä joskus kuntoutuisin, niin voisin senkin pariin palata.

Uskon, että järkiratkaisu tuo elämään mielenrauhaa. Ammattitaidon laajentaminen ja kartuttaminen, ihmisten kanssa tekeminen, verkostoituminen ja taiteen soveltaminen käytännön työelämässä saadakseni jalkaa ovenväliin olivat alunperinkin ne syyt, miksi hain Master-opintoihin ja näihin aion nyt keskittyä. Oma taide voi kulkea siinä sivussa tai siihen voi palata sitten joskus, jos vielä kuntoudun.