Viidennestä ketopäivästä ja musikaaleista
Pientä tunnelmakuvaa.
Viides päivä ketodieetillä.
Olo on kuin olisi vetänyt vuosisadan perseet. Kahvi ällöttää, ruoka ällöttää, ihan kaikki ruoka. Väsyttää, etoo ja päätäkin särkee.
Väkisin saan syötyä lounaan yksi haarukallinen kerrallaan tahdonvoimalla sekä ketokanelipullan. Lopuksi sorrun syömään vadelmia ja puolukoita. Ne vähän helpottavat etovaa oloa raikkaudellaan. Taisi tulla vähän hiilaria niistä.
Yritän lukea 70-sivuista Sitran artikkelia ennakkotehtävänä kouluun. En pääse saatesanoja pidemmälle. Nukuttaa. Mieli tekee vain maata ja katsella tuulessa heiluvia puita.
En tiedä, johtuvatko nämä olotilat siitä, että keho on siirtymässä ketoosiin ja vieroittuu nyt sokerista ja hiilihydraateista vai onko sairaus jostain syystä harpannut askeleen tai pari huonompaan suuntaan. Oireet periaatteessa samat. Toivon todella, että tämä johtuu dieetistä ja on ohimenevää.
Eilen olin kaverin kanssa katsomassa musikaalia Kaupunginteatterissa, kun hän oli saanut liput ja pyysi mukaan. En oikein ymmärrä, kenelle musikaaleja tehdään. Lapsille? Faneille? Kavereille? Ei ainakaan minulle. Aina, kun näyttelijöiden välillä on melkein syntymässä joku hieman kiinnostava tai luonteva tilanne, jännite tai hetki, se puretaan auki ja latistetaan selittämällä koko homma juurta jaksain laulaen. Myös näytteleminen, juoni, dramaturgia, kaikki niin kliseistä, ennalta-arvattavaa ja pateettista kuin Disney-leffoissa konsanaan. Ekan puoliajan tuntui kun olisin katsonut pitkää sketsiä tai parodiaa. Sitten asennoidun kuuntelemaan vain laulua lauluna ja olo vähän helpotti. Mikä mussa on vikana, kun en ymmärrä?
Onneksi laulajat olivat todella taitavia, kaikilla kivat äänet ja tekniikka hallussa Oona Airolalle erityispisteet luontevuudesta ja Sanna Majurille soololauluosuuksista. Tällaisessa olisi varmasti tavallaan hauska olla mukana revittelemässä lavalla (jos vielä pystyisi liikkumaan) ja heh, totta puhuen meinasinkin aikoinaan hakea tämän esityksen ensembleen mutta sitten sairastuin. Katsojana tämä oli lähinnä kiusallista. En tiedä tykkäävätkö näyttelijät, jotka näissä ovat mukana itse katsella tällaista? Tai uskovatko näihin? Mutta ei kai siinä ole ongelmaa, jos esiintyjillä on kivaa keskenään ja joku tykkää katsoa, mutta siis kuka? Ok, on olemassa ihmisiä, jotka tykkäävät Disneyleffoista, Titanic-leffasta, musikaaleista ja sen semmoisesta! Kyllä on!
No, ei kai mun tarvitsekaan ymmärtää.
Se, mistä tykkäsin tässä, olivat soivat stemmalaulut ja se, että oli välillä ihan kuorolaulua sellaisenaan. Vanhana kuorolaulun ystävänä tämä miellytti.
Lapsena kyllä tykkäsin musikaaleista, varsinkin Peter Panista, jossa Susanna Haavisto oli Peter Pan. Olin aivan rakastunut!
Kaikesta huolimatta oli ihanaa olla pitkästäaikaa teatterissa. Tekemisen äärellä. Kotona. Onhan esityksen tekemiseen kuitenkin nähty vaivaa ja aina on kiva nähdä ihmisiä lavalla. Toki aika ristiriitainen ja surullinenkin olo. Sinikka Sokka jaksaa tanssia, Sanna Majuri näyttää vahvalta ja ketterältä, Puntti Valtonen jaksaa heilua. Kaikki mua iäkkäämpiä. Oma kroppa on kuin 80-90-vuotiaan. Pääsenkö enää koskaan lavalle? Harmittaa. Harmittaa on huono sana. Ahdistaa, surettaa. Katkeroittaa. Onko se sana? No, tämä on nyt mitä on.
Röhnötettiin parvella. Mutta nuo kahden metrin turvavälit!! Eikö näistä nyt jumalauta jo päästä. Porukka on ollut kesäterassella kuin sillit suolassa ja busseissa ja junissa istutaan vierekkän. Teatterissa, tanssiesityksissä ja konserteissa on sitten oltava kolme (!) paikkaa ihmisten välissä! Tämä on niin naurettavaa ja surullista. Kuinka paljon vaivaa ja työtä muutaman katsojan tähden! Samat turvavälisäännöt pitäisi päteä kaikkiin paikkoihin!
No mutta joo. Eilen jäin bussin oven väliin. Kävelemiseni on todella hankalaa ja hidasta välillä mutta ihmisiä hämää, koska näytän pääosin ”terveeltä kolmekymppiseltä” vaikka olen umpisairas nelikymppinen.
Mitäs vielä. Sydän hakkaa hulluna. Ympärivuorokautinen nukkuminen maittaisi.
Sitä pirteää vaihetta odotellessa.