Voimaantumisesta on tullut kirosana?

Olen ollut huomaavinani laajenevaa vastareaktiota noin kymmenen vuotta vallalla olleelle voimaantumispuheelle. Nyt alkaa olla normi suhtautua huvittuneesti ja alentuvasti  self help -oppaisiin.

Laura Hallamaa kirjoittaa kolumnissaaan, ettei ”jaksa voimaantua enää”. Myös Jantso Jokelin kirjoittaa Ylioppilaslehdessä kriittisesti voimaantumisjargonista, joka on vallannut mainokset ja somen. Hänen mielestään voimaantumispuhe saa ihmisen keskittymään jatkuvasti liikaa omaan itseensä ja omiin puutteisiinsa, olemaan jatkuvasti tyytymätön. Tyytymättömyys itseen taas lisää itsekeskeisyyttä, saa unohtamaan sivistyksen ja muut ihmiset ja ostamaan lisää kaikenlaista turhaa voimaantumisen toivossa. Voimaantumisesta on nykyisin noloa puhua, vähän kuten on noloa enää puhua laihduttamisesta tai kehon muokkaamisesta.

Täytyy sanoa, että itse olin myös muutama vuosi sitten aika ahdistunut tästä kaikesta ”itsensä kehittämisestä” ja ilmiöstä, mikä siihen liittyi. Olen tainnut kirjoittaa aiheesta pariin otteeseen tänne blogiinkin. Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirja tuntui olevan pari vuotta sitten ainoa teos, jota nuoret ihmiset lukivat (kaunokirjallisuudesta ei ollut puhettakaan). Mietin, eikö ihmisiä kiinnosta enää mikään muu kuin oman napansa ympärillä pyöriminen ja oman itsensä jalostaminen.

Olen seurannut vuosia jotenkin huvittuneena, miten joka toinen julkisuuden henkilö on kirjoittanut jonkun itsensä kehittämiseen liittyvän oppaan ja kertonut oman ”menestystarinansa”, ”laihtumistarinansa”tai vaihtoehtoisesti ”uupumistarinansa”. Kaikki, jotka julkaisevat jonkin oppaan, ovat nykyisin kirjailijoita. Olen itsekin totta puhuen siis ollut välillä huolestunut tästä ilmiöstä, jossa hylätään sivistys ja ulkomaailma ja käperrytään itseen.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen lukenut sen Kimmo Takasen Tunnelukot -kirjan, koska olen ihan aidosti kiinnostunut siitä, miten ihminen voisi olla vähän parempi ihminen; miten hänen olisi helpompaa olla itsensä ja muiden ihmisten kanssa tässä maailmassa. Kirja ei ole mikään tekstuaalinen riemuvoitto, se on amerikkalaiseen tyyliin jankkaava ja laukoo usein itsestäänselvyyksiä, kuten monet muutkin itsehoito-oppaat. Voin silti sanoa, että tämä kirja ja monet muutkin teokset, jotka käsittelevät tunteita, ihmisen ajattelun mekanismeja, aivojen toimintaa ja sitä, miten ihminen itse voi ajatteluunsa vaikuttaa, ovat kyllä vieneet minua ihan oikeasti elämässä eteenpäin ja tehneet elämästäni edes vähän parempaa. Olen jopa ajatellut, että olisinpa lukenut jonkun hyvän ja terapeuttisen itsehoito-oppaan tunteiden käsittelyyn jo paljon nuorempana. Luulen, että monilta ihmissuhdedraamoilta, dramaattisilta, impulsiivisilta tempauksilta ja koulujen keskenjättämisiltä oltaisiin  vältytty. Kaikilla ei ole varaa ja mahdollisuutta käydä yksilöterapiassa.

Laura Hallamaa kirjoittaa, ettei jaksa voimaantua enää. Hänellä onkin täysi oikeus olla voimaantumatta, lakata kehittämästä itseään ja kieltäytyä lukemasta yhtäkään itsehoito-opasta. Ehkä hänellä ei oikeasti edes ole siihen tarvetta.

Kaikella on toki rajansa. Eihän siinä tietenkään olekaan mitään järkeä, että ihminen lukee vain ja ainoastaan vuosi tolkulla näitä itseään toistavia oppaita. Mielestäni on kuitenkin ainoastaan positiivinen asia, jos ihminen oppii ymmärtämään esimerkiksi uupumuksen, ylenmääräisen itsekritiikin, omien aivojensa ja ajattelunsa mekanismeja. Näihin on olemassa oikein hyviä ja asiallisia tietokirjoja, joita voidaan myös itsehoito-oppaiksi sanoa. On olemassa elämäntilanteita, joissa ihminen kaipaa kannustusta, potkua perseelle ja apua valintojen tekemiseen. Tähänkin on olemassa oppaita.

On totta, että monille tämä oppaiden kirjoittaminen on pelkästään bisnestä. On varmasti myös niitä, jotka jäävät koukkuun oppaiden jargoniaan, ostavat niitä viimeisillä pennosillaan, eivätkä silti uskalla lähteä ovesta ulos. Osa oppaista on varmasti ihan täyttä huuhaata. Mutta jos joku oppii oppaiden avulla käsittelemään paremmin omia tunteitaan, saa hieman paremman itsetunnon tai lisää rohkeutta, miten se olisi keneltäkään mitään pois?

Vaikka muutama vuosi sitten halveksin näitä oppaita, olen nyt syksyn ja talven aikana lukenut monta avartavaa ja sivistävääkin opasta ja päässyt työstämään joitakin kipukohtia omassa elämässäni. Tällaisia ovat esimerkiksi jahkaaminen ja asioiden jatkuva lykkääminen, uskalluksen puute, yletön itsekritiikki ja vihapuhe itseä kohtaan, perfektionismi ja huonot stressinsäätelytaidot, tunteiden käsittelemisen vaikeudet ja toistuvat jankkaavat ajatusmallit. Vaikka toki tiedän monta asiaa jo entuudestaan, olen silti ihan oikeasti saanut kirjoista apua uupumukseen, tunteiden käsittelyyn, itsemyötätunnon  lisäämiseen ja asioihin tarttumiseen. Myös työelämä- ja esimiesoppaita olen lukenut ja oppinut lisää siitä, miten pärjätä paremmin monenlaisissa työyhteisöissä ja ryhmissä.

Ymmärrän ajatuksen siitä, että yksilön ongelmien  sijaan pitäisi käsitellä voimaantumista yhteiskunnallisemmin ja toki monet oppaat ovat elitistisiä ja individualismiin kannustavia. Monet oppaat on myös valjastettu kapitalististen tavoitteiden ajamiseen joko tietoisesti tai tiedostamatta. On ollut huomattavissa, kuinka vaatefirmat ovat ottaneet malleiksi ”kaiken kokoisia ja näköisiä” ja myyneet sitten massoittain  vaatteita voimaantumismielessä body positivity -aatteen varjolla. Pyllykuva, jossa mainostetaan jonkun firman uikkaria on edelleen pyllykuva, jossa mainostetaan uikkaria, vaikka malli painaisi 50 kilon sijasta 100 kiloa. Se on edelleen mainos, sillä myydään tuotetta.

On myös ihan varteenotettava pointti se, että voimaantumisajatus ja kehopositiivisuus voivat ruokkia narsismia. Enää ne eivät ole pelkästään mainosmallit, jotka keskittyvät pelkästään omaan ulkonäköönsä ja pyllykuviinsa, nyt me ihan kaikki keskitymme omaan ulkonäköömme ja omiin pyllykuviimme, koska ”meillä on siihen oikeus”. Ei myöskään oikein edistä mitään se, että postailet kuvia selluliittipyllystäsi, jos vaihtoehtona olisi keskittyä ihan muihin asioihin ja siirtää katse itsestä ulkomaailmaan.

Ymmärrän myös Jokelinin pontin siitä, että monesti yhteiskunallisemmat, esimerkiksi feministiset tai rasisminvastaiset voimaantumiskampanjat ovat latistuneet mitättömiksi selfiekampanjoiksi tai yksilön shoppailuvalinnoiksi. ”Minulla on oikeus pukeutua värikkäästi ja paljastavasti, koska olen vahva nainen”. Mainostajat tarttuvat tähän tietenkin heti. Tällainen kulutuskeskeinen voimaantuinen ei toki enää mitenkään edistä ihmisoikeuksia. Ymmärrän, että huoli ”voimaantumisuskonnon” valjastamisesta kapitalismin käyttöön on huolestuttava ilmiö. Ihmisten individuallisten tarpeiden tyydyttämiseen pyrkivällä kaupallisuudella saadaan latistettua monta oikeasti tärkeää asiaa. Jokelin katsoo, että sen sijaan, että keskitymme itsemme kehittämiseen ja omien vikojemme korjaamiseen, meidän täytyisi siirtää katse kokonaan pois itsestämme. Tämä on tietenkin täysin järkeenkäypää, varsinkin, jos itsensä kanssa pärjää suht. ok ja pystyy esimerkiksi käymään töissä ja tulee toimeen ihmisten kanssa.

Kuitenkin katson tätä voimaantumisajatusta itse myös niin, että jotkut ihan oikeasti ovat terapian tarpeessa ja tarvitsevat apua selviytyäkseen elämässä. Silloin jokin asiallinen opas voi auttaa. Jos en osaa esimerkiksi työskennellä uupumatta tai jos minulla ei ole mitään otetta omaan käytökseeni tai tunteiden käsittelyyn, minulla ei välttämättä edes ole voimavaroja olla kovin rakentava myöskään yhteiskunnassa tai työelämässä.

Tottakai monet oppaat toistavat itseään, monissa sisällöt muistutttavat toisiaan; samaa asiaa uudessa paketissa. Osaan kyllä nähdä useimmiten jo ensimmäisestä luvusta, tuleeko kirja tarjoamaan minulle mitään uutta. Mutta siinä vaiheessa, kun huomaan, että nämä eivät nyt tarjoa minulle enää mitään tarpeellsita, voin lakata lukemasta. Kuka käskee lukemaan näitä oppaita, jo ne eivät anna itselle mitään?

Laura Hallamaa kirjoittaa siitä, että voimaantuminen ja itsensä kehittäminen uuvuttavat häntä. Hänellä on täysi oikeus lakata kehittämästä itseään ja olla voimaantumatta. Ehkä hän on kehittänyt itseään jo tarpeeksi? Minä taas koen, että olen nyhjännyt jo niin kauan mukavuusalueellani, alisuoriutunut elämässäni monella osa-alueella ja ollut käyttämättä potentiaaliani, että olen nyt sellaisessa tilanteessa, että nimenomaan haluan potkua perseelle ja saada kiksejä ”itseni ylittämisestä”. Minä nimenomaan haluan nyt kehittyä ja haastaa itseäni, koska saan siitä energiaa ja iloa elämään. Tunnen eläväni. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä minulle olisi ajatuksesta, että ”jätä sikseen”, ”anna olla”, ”tyydy siihen, mitä sinulla jo on”. Jatkaisin siis huonoitsetuntoisena jahkaajana ja elämä valuisi käsistä.

Tanskalainen Svend Brinkmann kirjoittaa siitä, kuinka hyvä itsetunto (ts. ehkä enemmänkin liika itsevarmuus) ja liiallinen häpeän puute voivat johtaa jopa psykopatiaan. Hän näkee self help -oppaat alistavina ja uskonnon kaltaiseen loputtomaan itsensä kehittämiseen ja täydelliseen häpeämättömyyteen johdattavana kulttina. Tämä on toki mahdollinen ääripää. Hän kannustaa lukemaan kaunokirjallisuutta self help -oppaiden sijaan. Siihen itsekin toki kannustan. En silti usko, että ihmiseltä häpeä katoaa kokonaan tai jos katoaa, on psykopatiaan tai narsismiin jo alunperinkin ollut taipumusta. Itsehoito-oppaiden lukeminen ei myöskään sinällään auta yhtään mihinkään. Tarvitaan myös sitä käytännön elämää, ihmissuhteita ja tekoja. Uskon kyllä siihen, että varmasti pärjäisimme aivan hyvin myös ilman näitä oppaita. Voisimme sen sijaan hakea tukea ja iloa ystäviltä, perheeltä, terapeutilta ja auttamalla muita.

Itse olen kuitenkin iloinen, että olen saanut näiden oppaiden avulla karsittua itsestäni edes hieman häpeää pois. Silti nytkin hävettää edes kirjoittaa siitä, että olen lukenut useammankin oppaan.

Ymmärrän, että on paljon kolmekymppisiä, jotka ovat haastaneet itseään vähän liikaakin ja kokeneet useamman uupumuksen elämänsä varrella. Ymmärrän, että he eivät halua voimaantua enää yhtään enempää. Mutta on paljon meitä, jotka ovat hissutelleet, paenneet, pelänneet, vetäytyneet, ujostelleet, piiskanneet itseään turhaan ja jättäneet toteuttamatta itseään liiallisen perfektionismin takia. Suokaa siis meille se voimaantuminen, että saisimme edes hetken kokea elävämme ennen kuin kuolo korjaa.