Voisin tehdä periaatteessa mitä vaan – jos olisin 25

Taas on yhteishakujen aika. Meni monta vuotta, kun en enää edes harkinnut hakevani mihinkään kouluun, ajattelin olevani siihen liian vanha (ja niin periaatteessa olenkin). Ajattelin, että onpas vapauttavaa, kun ei tarvitse sietää enää yksiäkään pääsykokeita ja nolata itseään raadin edessä.

Viime vuonna sorruin sitten hakemaan TeaKin ruotsinkielisen näyttelijäkoulutuksen maisteriohjelmaan ja siitä se sitten taas lähti. Täysin lapasesta. Pääsykokeissa oli niin kivaa! Opiskelu on niin kivaa! Mulla on niin paljon opittavaa! Tämän vuoden olen opiskellut avoimessa TeaKissa tanssipedaa ja lisäksi eräässä toisessa opinahjossa näyttelemistä ja tehnyt omaa esitystä.  Vannoin, että ”sitten kun esitysrumba on toukokuussa ohi, haen vihdoinkin oman alani palkkatöitä!”

No, mitään esitystä ei nyt voitu esittää (ensi-ilta olisi ollut reilun viikon päästä). Mitään järkeviä töitä ei nyt ole tarjolla, joten mulla on ollut ihan liikaa aikaa pähkätä asioita, pyöritellä tulevaisuutta ja alkaa TAAS  haaveilla ja harkita johonkin kouluun hakemista. Voi helvetti.

Tietäisin täsmälleen, mihin hakisin, jos olisin 15 vuotta nuorempi. On olemassa kaksi tai no, ehkä kolmekin… tai no sanotaan kuusi koulua, jotka kävisin oikein mieluusti vielä läpi, mikäli siis eläisin 200 vuotiaaksi ja nivelet ja lihakset olisi parikymppisen.

Nyt on kuitenkin pakko alkaa olla järkevä.

Saatan olla kuvassa 25 tai ehkäpä 27.

Toisaalta voisin ehkä sittenkin hakea… Eihän siinä mitään menetä! Eihän? Sehän on sitten sen ajan murhe, jos jollain ihmeen kaupalla pääsisi sisään?

Voisin olla opettajana noissa kouluissa joihin haen, sanovat. Se on totta.

Miksi mulla silti on niin kova hinku opiskella? Miksi mulla on 25-vuotiaan aivot? Miksi en osaa jo asettua aloilleni, hankkia kunnon töitä ja asuntolainaa?

Luulen tietäväni syyn. Koska en ole tarpeeksi pitkäjänteinen muuttaakseni osaamistani rahaksi. Vaihtoehto on mennä johonkin valmiiseen työpaikkaan, joka ei oikeastaan vastaa koulutustani ja osaamistani tai tehdä itsestään brändi, perustaa yritys ja yrittää myydä itsensä läpi. Kummatkin vaihtoehdot tuntuvat yhtä paskoilta. Siksi pelaan itselleni aikaa opiskelemalla vuosi toisensa jälkeen ja välillä tekemällä jotain maksimissaan vuoden kestäviä työpestejä. Ja sitten on toki vielä se yksi vaihtoehto, jota olen myös toteuttanut: elättää itsensä ns. hanttihommilla ja tehdä omaa taidetta ilman palkkaa.

Ihan oikeesti nyt hei. Mä osaan vaikka mitä. Olen opiskellut vaikka mitä. Miksen mä saa tahkottua elantoa itselleni näistä mun osaamisista niin kuin jotkut!?

Paljon turhemmistakin jutuista maksetaan kuin siitä mitä mä teen. Miksei joku voisi maksaa mulle esimerkiksi senioreille suunnatusta taidetyöpajoista tai palvelutaloihin ammattitaidolla tehdyistä kiertue-esityksistä? Siitä, että vien korkeatasoisia ja hyvin suunniteltuja yhteisiä taidehetkiä palvelutaloihin? Maailma ei ole kovin reilu. Ts. kapitalistinen yhteiskunta ei ole.

Miksi teen edelleen näitä juttuja joko puoli-ilmaiseksi tai esityksiä vieläpä ihan täysin ilman palkkaa? Miksi taiteen tekemisen, jopa soveltavan taiteen, muuttaminen toimeentuloksi on niin helvetin hankalaa? Koska se on.

Kansalaispalkka olisi yksi ratkaisu asiaan. Siihen, että tekee paljon ja koko ajan, mutta ei saa rahaa mistään.

Ehkä tänä kesänä keksin jonkin ratkaisun tähänkin asiaan. Aina asioilla on ollut tapana jotenkin järjestyä. Mikäli tästä pandemiasta selviämme.

Ja tottakai, palatakseni aiheeseen, jokaisella on oikeus opiskella mitä tahansa missä iässä tahansa, jos kokee lisäoppia tarvitsevansa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *