Yksin

Lopetin päivätyöt reilu kuukausi sitten keskittyäkseni parin esityksen tekemiseen, tanssitreniin, kehonhuoltoon  ja pääsykokeisiin. Koska lähes koko helmikuu meni sairastaessa influenssaa ja maaliskuu toipuessa siitä, olen käytännössä ollut todella paljon yksin kotona kahden kuukauden aikana.

Äsken se sitten iski kävelylenkillä: ihan järjetön yksinäisyyden tunne. Tunne, ettei kuulu mihinkään eikä missään kaivata mua ja että elämä on täysin absurdia ja tyhjää ja että ansaitsisin paljon parempaa. Myös tuli sellainen pohjattoman surullinen olo, että ”miten mä oon taas tässä tilanteessa”.

Viime vuosi oli työn puolesta todella sosiaalinen. Työ myös aikalailla vei kaikki voimat, enkä paljoa ehtinyt ja jaksanut työn ja tanssitreenien lisäksi muuta tehdä. Sosiaalista elämää työn ulkopuolella ei juuri tullut ylläpidettyä, eikä tilaa ja resursseja uusille ihmisille oikein ollut. Kovin laajaa ystäväpiiriä mulla ei ole koskaan ollut, mutta pari ystävää, arki, avomies ja hänen kaveripiirinsä ovat pitäneet mut järjissäni. Viihdyn myös tosi hyvin ja tosi paljon yksin, liikaakin. Tykkään lukea, ajatella ja hissutella kotona.

Nyt, kun arki ei olekaan sosiaalista ja superhektistä, vaan perustuu lukemiselle, ajattelemiselle, suunnittelemiselle ja yksin treenaamiselle, eikä tanssitunneillakaan koskaan kehenkään oikein kunnolla tutustu, olenkin humpsahtanut ihan totaaliseen sosiaaliseen tyhjiöön. Olen havahtunut siihen, että NYT on pakko tehdä jotain tälle erakoitumiselle!

Olin raivannut täksi kevääksi oikein urakalla tilaa esityksen tekemiselle, mutta koska teen esitystä lähinnä yksin, on pakko keksiä jotain muuta, joka tuo iloa ja sosiaalisia juttuja elämään. (Meidän piti tehdä porukalla myös yksi toinen esitys syksyksi, mutta se peruuntui rahoituksen vähyyden vuoksi.)

Tavallaan ei ole mitään syytä, miksi olisin yksin. Paitsi se, että olen aina raivannut liikaa tilaa nimenomaan yksinololle. Liika on liikaa. Joskus myös omanlaisen seuran löytäminen on ihan kiven alla. En halua seuraa vain seuran vuoksi. En jaksa olla jatkuvasti terapeuttina tai hengata aivan eri planeetalta olevien tyyppien kanssa.

Kaipaan jotain kaveriporukkaa tai sellaisia kivoja kavereita, joita voi pyytää vaikka kotiin kokkailemaan tai juoksulenkille tai porukkaa, jonka kanssa voisi mökkeillä tai retkeillä tai järjestää spontaanit bileet. No, oikeastaan poikaystävän kavereista löytyykin tällainen porukka.

Yksinäisyys on aika lailla omaa syytäni. Se johtuu laiskuudesta ja siitä, etten ole tarpeeksi nähnyt vaivaa asioiden eteen.

Kaikissa tapauksissa näin ei ole. Joskus yksinäinen ihminen voi olla olosuhteiden uhri, eikä pysty itse vaikuttamaan asiaan. Olen kirjoittanut yksinäisyydestä syvällisemmin aiemminkin, enkä nyt mene tässä siihen sen syvemmin. Tämä oli enemmänkin tällainen purkaus!

Äsken päästyäni kävelylenkiltä kotiin, järjestin itselleni huomiseksi lounastreffit kaverin kanssa. Tilanne on oikeastaan hyvä, kun seura on vain pienen oman viitseliäisyyden päässä, eikä lopulta oikeasti mikään saavuttamaton asia. Eli en ole hyppäämässä Vantaanjokeen tämän asian kanssa, vaan koitan olla vähän aktiivisempi jatkossa!

Jos nyt joku siellä kärsii yksinäisyydestä, eikä sinulla ole mitään fyysisiä tai sietämättömiä psyykkisiä esteitä lähteä kotoa, niin tässä pari vinkkiä (ja itsellenikin muistutukseksi).

Sosiaaliseen yksinäisyyteen auttaa:

• Ole itse aktiivinen. Aina löytyy joku, joka on samassa elämäntilanteessa (eli ehtii tavata kavereita). Uusia kavereita voi löytää esimerkiksi harrastuksien kautta tai Facen Uusista ystävistä tai vapaaehtoistöiden kautta.
• Aktivoi vanhoja kaverisuhteita. Uskalla kysyä vaikka joltain facekaverina olevalta puolitutulta, haluaisiko hän vaikka kahville. Harva tällaisesta ainakaan pahastuu!
• Perusta uusi harrastuspiiri. Jos ei mikään muu auta, niin organisoi itse vaikka uusi lauluyhtye, teatterikerho, käsityöklubi tms. Teatterijuttujen kautta olen itse löytänyt monia kivoja tyyppejä.
• Mene töihin, jos vaan pystyt. Melkein missä tahansa työssä joutuu olemaan sosiaalinen ja kavereitakin voi jäädä käteen. (Toki jos huono tuuri käy, niin kuin mulla vuonna 2008, olin päivät yksin töissä lipunmyyjänä museossa, jossa ei käynyt ketään ja illat tanssin Helsingin tanssiopistolla, josta en ole 15 vuoden aikana saanut yhtäkään kaveria.)
• Rupea kaveriksi vanhukselle tai yksinäiselle nuorelle Helsinki Mission tai SPR:n kautta.
• Muista, että sinä kelpaat sellaisena kuin olet! Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen ystävä tai kuuluakseen porukkaaan. Toisaalta käytöstapoja pitää olla, toisia pitää kunnioittaa ja täytyy olla myös luottamuksen arvoinen.

Emotionaalinen yksinäisyys on sitten taas asia erikseen, eli yksinäisyys, jota voi tuntea vaikka olisi porukassa. Ja sehän on se syy, miksi moni eristäytyy sosiaalisesti. Siihen auttaa monesti itsetuntoon panostaminen, terapia ja edes yhden samalla aaltopituudella olevan ystävän löytäminen.

HUOM! Tärkeänä vinkkinä myös tämä: Kukaan ei jaksa sitä, että toinen peruu jatkuvasti treffit tai siirtää tapaamisia. Mikäli olet se tyyppi, joka aina jättää tulematta tapaamisiin, bileisiin, peruu viime hetkellä sovitut treffit, vittuilee somessa muille ja sitten valittaa ”miksei kukaan pyydä mua ikinä mihinkään!” Silloin on aika katsoa peiliin. Kukaan ei myöskään  jaksa jatkuvasti sitä, että toinen vain jauhaa omista asioistaan, eikä kysy mitään, eikä ole kiinnostunut toisen asioista. Näistä piirteistä kannattaa jalostaa itseään pois, jos haluaa ystäviä.