Nimi on enne?

Tämä kevät piti olla erilainen. Tein kaikkeni sen eteen, ettei se olisi samanlainen kuin viime kevät, jolloin sairastin pökerryttävän influenssan, kaksi flunssaa, makasin eristäytyneenä kotona, kuuntelin podcasteja, luin kirjoja, katselin leffoja  ja sitten loppukevään kävelin joen rannalla yksin, kirjoitin blogia ja aamusivuja, koitin palautua ja miettiä mitä ihmettä tekisin elämälläni, ettei se karkaisi ihan täysin käsistä. Päätin lopulta antaa itselleni vuoden aikaa keskittyä täysillä teatterin tekemiseen ja opiskelemiseen, sillä minulle oli kertynyt hieman säästöjä.

Sainkin sitten tehtyä kunnon ”sotasuunnitelman” seuraavalle vuodelle. Syksy alkoi hyvin: Opiskelin päivät näyttelijäntyötä Joensuussa, tanssin illat sen, minkä romahtanut kuntoni antoi myöten, Joensuun tanssiopistossa balettia ja nykytanssia ja viikonloput opiskelin Helsingissä Avoimessa Teatterikorkeakoulussa tanssipedagogiikkaa. Tekemistä siis riitti.

Sitten yhtäkkiä putosin lokakuun lopulla johonkin vanhaan alhoon. Jäin kuukaudeksi pois näyttelijäntyönopinnoista ja aloin vääntää omaa esitystä keväälle. Löysin kivat ja hyvät esiintyjät tekemään proggista kanssani ja hommasin esitykselle tilat. Toki jatkoin myös tanssipedaopintoja, jotka vaativatkin aika paljon aikaa esseineen ja analyyseineen.

Joulukuussa palasin näyttelijänopintojen pariin, esitin tanssipedaopintoihin liittyvän soolon, olin mukana kiinnostavassa sanattomassa esityksessä, lauluesityksessä ja tanssiopistolla kahdessa tanssiesityksessä. Kuukausi oli todella kiireinen ja rankka mutta mukava kaikkine haasteineen. Ryhmähenkikin oli hieman kohentunut vai oliko sittenkin niin, että olin itse jotenkin rohkaistunut ja karaistunut?

Mutta tämä oma esitys, joka on samalla tanssipedan lopputyöni…  Esityksen nimi on enteilevästi  Pois puhallettu – Elegia kolmelle. Sitä olen tässä vääntänyt tämän vuoden alusta lähtien. Tammikuussa suunnittelin dramaturgiaa, tein koreografioita, valikoin musiikkia, laadin aikatauluja, suunnittelin treenejä, valmistin visuaalisia elementtejä, opettelin omia tekstejä. Työskentelin täysipäiväisesti esityksen parissa ilman palkkaa. Treenit aloitimme tammikuun lopulla ja ehdimme treenata kuusi viikonloppua intensiivisesti. Helmikuulle tosin osui vielä kolme viikkoa kestävä leffanäyttelemisen kurssi Pohjois-Karjalassa, joka hajoitti ajatuksia hetkeksi aika lailla, mutta toi hyvää vaihtelua elämään.

Nyt meillä on hieno ja lähes valmis esitys. Juuri, kun olisimme päässeet treenaamaan esitystilaan valojen ja äänien kanssa, emme pystykään enää kokoontumaan.

Tavallaan olen helpottunut, vaikka koko tämä pandemiatilanne yleisesti ottaen ihan kamala onkin ja vaikka esityksen siirtäminen aiheuttaa aika paljon kaikenlaista ylimääräistä säätämistä ja rahanmenoa. Olin tuossa helmikuun lopulla ajanut itseni  ihan burnoutin partaalle, ja vaikka treenaaminen oli ollut ihan mahtavaa, opettavaista, antoisaa ja hauskaakin ja helmikuun leffanäyttelemisen kurssi oli mukava, niin aivot alkoivat olla jo ihan tukossa. Treenikausi oli hieman liian lyhyt ja tiivis siihen nähden, miten kunnianhimoista esityksestä suunnittelin ja siihen nähden, että tein itse lähes kaiken lavasteista lähtien. Olisin tarvinnut enemmän aikaa dramaturgiselle työlle, koreografioiden suunnittelulle  ja ajattelemiselle ja mahdollisesti työparin ohjaamiseen, koska itse olen myös lavalla.

No nyt sain sitä aikaa.  Kaikki näytökset on tietenkin kevään osalta peruttu. Katsotaan, miten esityksen käy syksyn osalta, jostain pitäisi löytää uudestaan apurahaa ja yhteistä aikaa.

Mutta siis se, mistä piti alunperin kirjoittaa. Ihan absurdia on, että tein kaikkeni, että tämä kevät olisi oman elämäni osalta erilainen kuin viime kevät. Järjestin itselleni työllä ja tuskalla puitteet, että voisin tämän vuoden tehdä teatteria ja tanssia täyspäiväisesti kivojen ihmisten kanssa. Että voisin elää normaalia elämää ihmisten parissa. Ja nyt, istun jälleen yksin eristäytyneenä koneen äärellä ja mietin, että mitä ihmettä seuraavaksi. Aika surkuhupaisaa. Mutta tämä eristyneisyys on toki pieni murhe siihen nähden, mikä tilanne yleisesti ottaen on. Enkä ala pitää tässä nyt mitään koronapäiväkirjaa, koska sellaisia putkahtelee tässä joka tuutista ihan tarpeeksi.

Ja silti, tunnelma on aika paljonkin erilainen kuin viime keväänä. Se, että sain tehdä syyskuusta alkaen täysipäiväisesti juuri sitä, mitä haluan tehdä, on vaikuttanut elämään lopulta aika paljonkin. Olen päässyt eteenpäin elämässäni, olen muuttunut sosiaalisemmaksi, olen saanut uusia mahtavia ihmisiä elämääni, olen tehnyt hienon esityksen ja ollut mukana kivoissa proggiksissa. Ehkä kaikista suurin oivallus on ollut se, että olen lopulta aika sosiaalinen ihminen ja saan jopa usein energiaa ihmisten kanssa olemisesta. Asuin Joensuussa jopa kolmen kämppiksen kanssa, mikä on ihan uskomaton saavutus minulta tässä iässä!

Ja, esityshän ei toki katoa mihinkään. Siitä tuli hieno, ja kyllä varmasti löydämme keinot toteuttaa se jollakin kokoonpanolla jossakin vaiheessa, jollei syksyllä, niin ensi keväänä!

Toivotan voimia ja jaksamista kaikille tähän omituiseen kevääseen!