Konkurssin jälkeen

Yritykseni kuoli jo ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa.

Kyllähän siitä selviää, konkurssista siis, seisonhan tässä vielä. Mutta totuus on, että kyllä se ikuisesti jää myös traumana elämään. Vielä yli kymmenen vuotta myöhemmin asian miettiminen nostaa karvat pystyyn ja kylmän hien otsalle. Ahdistus on käsin kosketeltava.

Aloitin ensimmäisen kerran yrittäjänä alkuvuodesta 2009 äitini jalanjäljissä kioskikauppiaana. Tästä on jo pieni elinikä aikaa, mutta joku saattaa muistaa, että tämä oli myös se vuosi kun loppuvuodesta kauppojen aukiolo vapautui. Yritykseni sijaitsi Salen kyljessä ja kuoli jo ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa. Yritykseni oli uusi, eikä puskuria isoille muutoksille ollut vielä olemassa ja kyky muuntautua ei täysin ollut omissa käsissä. Tämän lisäksi olin raskaana ja raskaus ei sujunut hyvin. En pystynyt itse työskentelemään ja palkkakulut nousivat. Ei mennyt kauaakaan kun en enää pystynyt palkkoja maksamaan ja tuli päivä kun luovutin. Kioski ei vaan enää auennut.

En muista tuosta vuodesta juuri mitään konkreettista, vain tunnetiloja.

Velkaa jäi lopulta enemmän kuin olin tuossa vajaassa vuodessa ehtinyt tienaamaan. Lisäksi olin asuntovelallinen ja äitiyslomalla. Asunto meni myyntiin ja kiireen vuoksi sain siitä vähemmän kuin olin siitä maksanut vain kaksi vuotta aikaisemmin, ja jota en ollut juuri ehtinyt lyhentämään. Rahoitusyhtiö haki moottoripyörän pois ja sen myynnistä saadut rahat tilitettiin jollekin velkojistani. Vanhan auton välttämättömyydestä käytiin pitkä keskustelu ulosottomiehen kanssa. Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että 2010 oli elämäni paskin vuosi ja sen sanominen tuntuu pahalta, sillä se on myös esikoiseni syntymävuosi. En muista tuosta vuodesta juuri mitään konkreettista, vain tunnetiloja.

78000 euroa. Siinä oli lopullinen velkasaldo, jolle minulle ei siinä kohtaan ollut enää mitään vastinetta. Ei mitään realisoitavaa omaisuutta tai sijoituksia. Pelkkää raskasta ja korkoja kasvavaa velkaa. Lisäksi olin tietysti myös työtön (vanhempainvapaalla). Päivärahoista meni osuus ulosottoon, mutta korkoa tuo velka kasvoi enemmän kuin se väheni. Olin lopulta niin loppu, että otin ns. hatkat. Keräsin perheeni ja muutimme ulkomaille aloittamaan alusta. Jätin kaiken taakseni. Tosin tiesin jo lähtiessäni, että mikään lopullinen ratkaisu se ei ole, mutta tilanne oli pakko nollata, en olisi jaksanut muuten enää.

Mahtaakohan tuo tietää?

Palasin lopulta takaisin. Olin kerännyt tarpeeksi voimia ja minulla oli suunnitelma. Hain apua ja sain sitä, oli maksusuunnitelma ja ennen kaikkea oli taas tulevaisuus. Kaikki on nyt ollut ohi jo useamman vuoden. Laskut on maksettu ja kurimus takana päin. Minulla ei ole enää mitään hävettävää, mutta silti hävettää, sillä minä epäonnistuin. Ja minähän en ikinä epäonnistu. Konkusrrisn jälkeen eristäydyin ihmisistä. En halunnut kenenkään tietävän. Jos näin ohimenne jonkun tutun niin mietein ensimmäisenä, että mahtaakohan tuo tietää? Mietin tätä vieläkin joskus, yli kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen, niin syvällä on häpeä. En usko, että se koskaan helpottaa, vaikka tälläkin tarinalla haluan sitä lievittää. Pahalta tuntui myös se, että läheiseni häpesivät. Eivät sanoneet mitään, mutta häpesivät. Naapurin lapsenlapsi oli lääkäri, minä olin epäonnistunut.

Tarinan opetus? En tiedä, konkurssi on perseestä? Minä selvisin ja jos olet samassa tilanteessa niin toivon, että sinäkin löydät keinot selvitä. Jos läheisesi on kokenut vastaavaa niin älä häpeä, vaan ole ylpeä ja tukena. Hän sentään yritti ja häpeää taatusti ihan riittävästi omiksi tarpeikseen. Minulla on nyt toinen yritys, se on ehkä osa prosessia. Haluan näyttää itselleni, että pystyn kyllä myös tähän. Mutta en ole laittanut koko elämääni Aliica Kidsin varaan. Se on enemmän kuin harrastus, mutta se ei ole koko toimeentuloni tai elämäni. Jos se epäonnistuu en halua menettää mitään muuta kuin lisää ylpeyttäni.

Jos sinäkin haluat yrittää uudestaan niin ole rohkea. Lupaan, että sekin auttaa. Ja tilastojen mukaan onnistutkin toisella kerralla todennäköisemmin 🙂

Kommentit (1)
  1. Rankkoja kokemuksia, mutta onneksi kohdallasi valo on voittanut pimeyden ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *