Pikakelaus tähän hetkeen

TAMMIKUU 2017

Negatiivista,negatiivista,negatiivista, silti jokin sanoo että elimistössä kaikki ei ole normaalisti. Jokin on muuttumassa, mutta mikä. Pahoinvointia on jo jonkun verran ollut, haju- ja makuaisti on muuttunut, tuntuu että kaiken haistaa ja maistaa voimakkaammin. No, se on jokin vatsatauti ajattelin joka kerta.

Sitten tulee se aamu tammikuun lopusta, vatsakivut ovat hirveän kovat, vääntää, oksettaa ja tuntuu todella pahalta. Hätääntyneenä soitan yksityiselle ja pyydän gynekologista tutkimusta. Gynekologin luona käynti on seuraavana päivänä. Ajattelen, että kuukautiset ovat nyt alkamassa kuten niiden kuuluukin, mutta kivut ovat vain voimakkaammat.

Käyn ilmoittautumassa, ja käyn istumaan käytävällä olevalle penkille. Pidän takkia sylissä, mietin vain kuinka tulen tänne kuuntelemaan lääkäriltä että on se aika kuusta, vatsakivut johtuvat siitä.. Minut kutsutaan huoneeseen ja menen sinne. Käyn pedille ja gynekologi kertoo heti minule että olen raskaana, kohdussani on pienen elämän alku. Hän näyttää näytöltä, kuinka ultrauksesta on todella käynyt ilmi että sisälläni on uuden elämän alku. Tunteet ovat sekavat, onnelliset,jännittyneet, pelokkaat. Tunteiden vuoristorata tulee käytyä läpi.

HELMIKUU-MAALISKUU-HUHTIKUU-TOUKOKUU

Neuvola käynnit alkavat, pahoinvointi on nousussaan. Pahoinvointi on oikeastaan korkeimmillaan.. Sairasloma on tullut oltua moneen kertaan, ämpärit ja vessanpöntöt ovat tulleet inhottavankin tutuksi.. Tulihan sitä käytyä raskauspahoinvoinnin vuoksi myös tiputuksessakin useampi mutka. Osastolla on vietetty aikaa, mutta kaikki on hyvin, lapsi kehittyy normaalisti, näin minulle kerrottiin joka ultraus kerta. Alkuraskaus oikeastaan oli suurimmalta osalta hyvin vaikeaa ja väsyttävää. Muutaman viikon vietin jopa niin, että oksensin vain koko ajan, mikään ei pysynyt sisällä, ja vaikka mitään en saanut juotu/syötyä niin silti oksensin. Olin aivan voimaton ja väsynyt. Soitinkin tästä asiasta yhdessä välissä jo terveysneuvontaan ja neuvolaan, jossa molemmissa rauhoiteltiin ja sanottiin, että lapsi ottaa kyllä äidistä kaiken tarvittavan talteen.

RV 12+,  pikkuhiljaa alan hankkimaan tavaroita, pieniä vaatteita, ja ostan ensimmäisen tuttipullon. Kaikki tulee olla neutraalia, enhän vielä tiedä kumpi sieltä on tulossa. Pikkuhiljaa myös maha tulee näkyviin, ja RV 14+ maha pompahtaa vain esiin, siinä se on, aamulla herään ja maha on ilmestynyt, ihan kuin se olisi yön aikana vain tullut. Kun oksenteluista on päästy yli, tuntuu että kaikki helpottaa. Kaikki lähtee menemään paremmin, maha kasvaa, pienen hetken tunsin jopa että hehkun, olen täynnä energiaa ja jaksan.

 

KESKIVIIKKO AAMUSTA TÄHÄN HETKEEN:

Tuntuu tyhjältä, tai no ei oikeastaan tyhjältä. Tuntuu hiljaiselta, miksi minulta vietäisiin kaikki pois. Miksi, jos ultrassa nähdään jotain poikkeavaa niin ehdotetaan keskeytystä saman tien.. En edes tiedä mikä siellä on vikana? Minulle ei ole kerrottu mitä siellä on.

Istut huoneessa shokissa, ajatukset lyö tyhjää, päässä pyörii vain sanat keskeytys tai saattohoito, keskeytys tai saattohoito, keskeytys tai saattohoito, keskeytys tai saattohoito

Miksi? Miksi keskeytys tai saattohoito? Kyllä, minulle puhuttiin ultrauksen yhteydessä, lääkärikielellä?? En ymmärrä pätkääkään sitä, en yhtään. En vain ymmärrä, en ymmärrä vieläkään miksi minulle ei selitetty asioita kunnolla. Lähdin saattohoito ja keskeytys pään sisällä pois. Kyllä, minulle varattiin aika lääkäriin.. Siihenkin minulle sanottiin että teemme kyseisenä päivänä keskeytyksiä, nähdään silloin, et ole enää äitiyspolin asiakas. Anteeksi mitä? En ymmärrä vieläkään.. Minulla on tunne että minut on jätetty tämän asian kanssa yksin, täysin yksin.

Keskiviikkona puolilta päivin tulin kotiin siskoni ja äitini kanssa. En oikein osaa kertoa tästä mitään, koska olin shokissa. Koti tuntui pimeältä paikalta, tuntui että missään ei saa happea, että missään ei ole enään ketään. Päivä kului ja ilta saapui. Illalla olin X kanssa. Keskustelimme ja minä itkin, yritin selittää mutta mitään en oikein osannut kertoa, en ainakaan tarpeeksi hyvin. Sitten ahdistus ja itkuisuus valtasi minut taas, halusin mennä vanhempieni luokse yöksi, ja sinne minä siis päädyin. Istuimme ulkosalla, ihan hiljaisuudessa vain. Luonto oli kaunis ja rauhoitti minun mieltäni.

Äitini sitten kertoi että oli kotiin tullessa tutkinut nettiä, ja löytänyt Sydänlasten vanhemmat ryhmän. Äiti ehdotti että laittaisin sinne liittymispyynnön ja kertoisin oman tarinani. Hetken mietin ja ajattelin että ehkä jossakin vaiheessa olisi hyvä tehdä näin. Istuimme vielä ulkona ja siirryimme vähän ajan päästä sisälle. Samalle illalle laitoin kuitenkin liittymispyynnön Sydänlasten vanhemmat ryhmään, ja samalle iltaa minut hyväksyttiin sinne. Kerroin oman tarinani sinne, ja itkuhan siinä tuli, itku siitä onnesta ja ilosta että en ole yksin. 

Illalla olin saanut viestin jossa oli Sydänlapset- ja aikuiset ry:n puhelinnumero, ja minua pyydettiin soittamaan. Soitin seuraavana aamuna, ja sieltä sekin tuli, tarvittava tieto mitä kaipaan, tieto siitä että minulla on oikeus jatkaa raskautta. Tieto että en ole yksin. Minulla on tätäkin kautta tukiverkostoja. Olen niin iloinen ja onnellinen, että löysin ryhmän.

Olen kiitollinen kaikesta avusta ja kaikista neuvoista mitä olen sieltä saanut.

Perjantaille olin myös varannut ultra ajan yksityiselle, ja halusin käydä siellä, jotta he voivat kertoa heidä mielipiteensä. (Kerron diagnoosin sitten tänne kun olen siitä nyt täysin perillä). Ultraus meni hyvin, siellä oli pirteä ja liikkuvainen lapsi. Ultrauksen jälkeen minuun otettiin yhteyttä sairaalasta jossa olin keskiviikkona käynyt rakenneultrassa.

” Hei, en tiedä kerrottiinko sinulle mutta sinulla on myös mahdollisuus jatkaa raskautta, jolloin katsomme miten hoidot kohdallasi etenee.”

Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, ja kiittelin kovasti ihmistä joka minulle soitti. Sanoin hänelle, että olen todella kiitollinen että tieto tuli edes tässä vaiheessa, koska minulle ei keskiviikkona kerrottu muista vaihtoehdoista kuin saattohoidosta tai keskeytyksestä.

Omanlainen taisteluhan tämä tulee olemaan, mutta minä aijon taistella. Mielestäni on kamalaa antaa saattohoitopäätös semmoiselle, joka ei ole nähnyt tätä maailmaa vielä ollenkaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna en edes siinä alkushokin aikana tajunnut että minulla on oikeus jatkaa raskautta. Saattohoito ja keskeytyksen hokeminen ja niiden painottaminen oli antanut minulle kuvan, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta.