yksi pieni elämä, suuri valo sisällä

Olen nyt tässä pitkään miettinyt että pitäisikö minun kirjoittaa tähän jotakin esittelyä itsestäni, mutta ei. En halua esitellä vielä itseäni tai kertoa kuka olen.

Olen hiihtänyt, viettänyt nuoruutta kuten kuuluukin, olen istunut laiturilla ja nähnyt usvan nousevan veden päälle. Olen nähnyt auringon laskun, olen soutanut ympyrää. Olen hymyillyt, itkenyt, nauranut, iloinnut. On kummallista että ihminen kokee, näkee ja kuulee, mutta silti suurimmat elämän yllätykset tulevat vessassa. Kun yhden viivan sijasta tuleekin kaksi viivaa. Miten sitä sitten kuvailisi? Kaikki tunteet pääsevät yllättämään, itket (ehkä jopa ilosta ja pelosta yhtäaikaa), naurat ja hymyilet.

”vielä on aikaa arvuutella, odotella ja ihmetellä”

Muutama päivä eteenpäin ja tuntuu että joka paikasta pulpahtaa esiin vauvoja ja odottavia äitejä. Entä jos en pärjää yhtä hyvin? Jos en ole tarpeeksi hyvä, olenko ainut joka miettii tämmöisiä asioita? Jos en voi imettää? Tekeekö se minusta huonon äidin, olen nähnyt paljon tekstejä ja häshtägejä ”hyvä äiti imettää”. Entä jos ei vain voi imettää, tuskin se siitä yhtään huonompaa äitiä tekee. Tai sitten yksinhuoltajuus, entä jos käy niin? Ketään ei voi tuomita sen perusteella onko elämässä yksi vai kaksi vanhempaa. Mikään ei kuitenkaan ohjaa kohtaloa, tai sitä miten tulee käymään. Välillä myös ärsyttää, todellakin ärsyttää. Hermot ovat tiukalla ja hermojen pidätteleminen unohtuu, vaikken tarkoita sillä mitään pahaa.

Pelottaa. Pelottaa paljon, asia joka elämääni on tulossa on kuitenkin kauniimpi kuin usva joka ilmestyy aamuyöllä veden päälle.