Ensmäne

Kapteenskan lokikirja, ensimmäinen merkintä, tähtipäivämäärä kolkytneljä.

Nyt, kun vuoden ensimmäiset päivät on vietetty sohvalla vaihtaen välillä asentoa kyljeltä toiselle akuuttien makuuhaavojen välttämiseksi, katsottu 12 tuntia vuorokaudessa sairaaladraamaa dvd:ltä, itketty ja syöty sormella kulhon pohjalta viimeiset guacamolet, on aika tehdä aluevaltauksia. Tai suotta kirjoitan passiivissa; minä olen maannut, katsonut, parkunut ja sillä samalla sormella pyyhkäissyt tissinorosta sinne tippuneen dippinokareen. Nämä ovat hetkiä, joita Iholla-sarjassa ei näytetä. Kuten ulkonäkömäärittelyllinen kategoria ”real women” on jo tovi sitten sementoitu tarkoittamaan sittenkin ainoastaan tietynkokoista ja sovitulla tavalla kurvikasta naisruumiillisuutta ja pakenee näin ollen tosielämän moninaisuuden säädytöntä jenkkakahvaa ja toisaalta kurvien puuttumista, ei näillä hyvin, hyvin yksityisillä hetkilläkään ole mitään tekemistä tosi-TV-välitteisen pseudointiimin kanssa. Olisi lanseerattava jokin tosi-tosi-formaatti, sillä näiden kuvaelmien äärellä heikommilla puntti tutisee: kun yli kolmekymppinen satakuntalainen silmät turvoksissa hengittää eväitään sisään ja niistää kolmatta nenäliinaansa täyteen.

Tältä pohjalta ryhdyn muun muassa tähän. Ryhdyn myös jokusiin muihin sätkimisiin ja pyristelyihin, mutta niistä tuonnempana.

Ajattelin aloittaa blogikirjoittelun nyt, kun suurin osa on tehnyt sitä vuosikymmenen. Olen heitä, jotka ovat aina vähän myöhässä hyppäämässä sekaan, kun aallonharjat ovat jo aikaa hajonneet laimeaksi vaahdoksi. Katselen ensin hyvän tovin syrjästä ja varmistan, ettei jäähtyneeseen soppaan tuikattu lusikka enää polta suuta.

En ole ikinä kuunaan irkannut ja chätännyt olen joskus vuonna 1996 ystäväni koulun tietsikkaluokassa. Mind you, olen ikäpolvea, joka sanoo tietsikka ja kärsii keskivaikeasta anglisaatiosta. Käyttäjänimeni oli lenin7 ja pihkaannuin vähän käyttäjänimeen MaximReal.  Nyt, kun mietin, olen suurimman osan elämääni ollut johonkin suuntaan vähän pihkassa. Viestimme sisälsivät lähinnä kiistelyä siitä, kumpi on söpömpi.  ”Eipä ku SÄ! EIPÄ KU SÄ SÄ SÄ”, ja muita ilmaisuvoimaisia sanankäänteitä. Hän oli tahollaan selvästikin ATK:n saralla itseäni kultivoituneempi ensirakastaja, ja opetti, mitä näppäimiä painamalla sai tehtyä miukumauku-merkin, jotta saatoimme lähetellä sähköpostilla vastaavanlaisia asiasisältöjä. Se oli kaikkineen kovin herkullista ja jännittävää sekä myös ohi sangen pikaisesti. Ilmeisesti 16-vuotias chättilempi ei olemuksellisesti sittenkään kovin kärsivällinen tai kaiken kärsivä. Hänen haavekuvansa ei myöskään missään vaiheessa ottanut selkeää muotoa, kuvia ei vaihdettu (ei olisi varmaan osattukaan), eikä tapaamisesta ollut tarkoituksenmukaista edes unelmoida. Kaikki säilyi sopivasti kutkuttavan väräjävänä ja hahmoa vailla. Kenties hänkin oli tuleva myöhäinen kukkija, ehkäpä hivenen tanakka ja aktiivisesti paniikissa itsensä ja maailman suhteen.

Meku Manner sanoi muuten Hakupalat-ohjelmassa aina ”miukumauku”.
Enkä minä ole eläissäni ollut cool.