Kuvitellut kaupunkilaiset

Oh Lawdy! Suosikkini tosielämän kuvitelmaihmisistä kävi meillä töissä! Aivan kuin tavikset! Melkeest pyörryin. En tohtinut puhutella häntä, ettei sepitelmäni särkyisi. Sallin hänen vain jälleen seivästää minut viisaalla katseellaan ja hyrisin onnesta.

Nähkääs, minä kuvittelen kaupunkini ihmisille elämiä. En toki kaikille, vaan joillekin, jotka nappaavat mieleni syrjästä kiinni. Eräs heistä on tämä huikaisevan kaunis, tummaihoinen nainen, jolla on pitkälle selkään ulottuvat, osin jo harmaantuneet locksit. Olen ohittanut hänet useampaan kertaan kadulla ja joka kerta katseidemme kohdatessa tuntuu siltä, että hänellä on pääsy suoraan sieluni syövereihin. Hirveä huoli on tietenkin noussut joka kerta, että mitähän siellä syöverissä on kulloinkin ollut nähtävissä. Että en vain vahingossa ole ajatellut ällöttävän triviaaleja tai noloja seikkoja, patriarkaalisia ajatuksia, yhteenhinkkautuvia sisäreisiä, ripsiväriä tai paljonko olen velkaa Ellokselle liian monesta paidasta, joita en lopulta edes käytä. Sitä tulee tiättekö rullanneeksi läpi monenlaista mielensisältöä, kun talsii menemään arkensa polulla, eikä ole yhtään valmistautunut ajatustensa ja ytimensä läpivalaisuun. Voi olla ihminen aivan henkisesti housut kintuissa siinä.

En nimittäin yhtikäs usko, että hän askartelee noin makaaberisti turhanpäiväisillä asioilla. Sen sijaan – kuten olen sallinut itseni päätellä hänen ihastuttavan muhkeasta harmaasta kaulahuivistaan, otsansa mietiskelyuurteista, järkevistä jalkineistaan ja sielunläpäisysilmistään – häntä kiinnostavat sosiaaliset epäkohdat, urbaani eksistenssi, hengen ja lihan yhteenkietoutumat taidesymboliikassa ja mennen tullen kaikenlainen meininki, jonka yhteyteen voi sujauttaa hyppysellisen dekonstruktiota, risteymiä, postkolonialismia ja kudelmia. Voi, siis just KUDELMIA ja risteyksiä ja ihan varppina kietoutumista koskee tosi moni homma hänellä.

Hän on lesboseparatistifeministi-kulttuuritiedevaikuttaja New Yorkista, tietenkin. Hän kirjoittaa sykkiviä runoja vulvasta ja vaiks pilvenpiirtäjistä, mutta sellaisella tarkkanäköisellä yhteiskuntakriittisellä twistillä, jonka tajuaminen kestää tovin ja joka lopulta rytmisellä ja älyllisellä täydellisyydellään langettaa lukijan polvilleen. Joten ihan hirvee riski olisi ihan vaan muina muuansina käydä hänen kanssaan jutulle oman tavallisen työpäivänsä tuoksinassa. Huhhuh.

 

Toinen kuviteltu kaupunkitoverini on S-marketin kiehtovasti tympeä kassahenkilö. Siinä on mies, jonka ilme ei värähdä, suupieli ei käänny hymyyn tai äänensävy siirry ystävällisyyksien ylärekisteriin. Hän on työskennellyt asiakaspalvelutehtävissä jo hyvinkin kymmenisen vuotta ja väistellyt koko sen ajan luiskahtamista vuorovaikutusta helpontavien eleiden ja pikkuisten miellyttävyyksien suohon. Kuin munakas teflonpannulta, liirtävät lirkuttelut ja hymyyn kutsumiset hänen pinnaltaan jälkiä jättämättä. Hän kulkee marketin ulkopuolisessa maailmassa aina yksin, sotisopanaan vartijanasua muistuttava kokomusta vaateparsi ja tummat lentäjänlasit. Hänet olen maalaillut oman elämänsä vigilante-sarjakuvaan. Aivan selvästikin hän viettää päivänsä äsärin kassalla ja yönsä huimissa taisteluissa eri galaksien superpahiksia vastaan suojellen meitä kaikkia ja hataraa infrastruktuuriamme. Eikä me tiedetä siitä MITÄÄN!
Siellä se vaan viittä vaille vältetyn ydintuhon jälkeen piippailee mun maitotölkkiä, keskihintaista vessapaperia ja salaisia kaappisuklaita viivakoodinlukijaan harteillaan koko maailman taakka. Eipä vissiin ihme, jos vetää vähän vakavaksi. Odotan päivää, jona silmiensä takana näkyy jokin pieni värähdys tai kaupan geneerisen univormupaidan alta pilkahtaa viitanlieve. Silloin minä vain nyökkään vaivihkaa ja katson tietäen. Hän ei ehkä hymyile silloinkaan.

 

 Mietinkin, että onkohan kukaan koskaan aivohaavillaan tarttunut minun henkilööni vastaavalla tavalla? Voisinko olla jonkun kuvitelmahäiskä? Millaisin elämiin minut haluttaisiin sijoittaa? Olisinko joku ihan pälli vai saisinko olla sankaritar?

Suhteet Oma elämä Höpsöä