Simpukat

”Nyt vieläkin

tiedän: olen tuntenut elämän tulen,

kun sen pidoissa nosteltiin vihreitä kulhoja, kultaisia,

vain pienen ja haihtuvan hetken

oli silmäni malja tulvillaan minun armaani sädehtimää

ikuisuuksien häikäisevintä…”

                                         -John Steinbeck, Hyvien ihmisten juhla

En ole koskaan osannut pitää säännöllisesti päiväkirjaa. Olen ajoittain kokeillut sitä, sillä olen halunnut mahdollisuuden nähdä jälkeenpäin miten olen kasvanut ja miten asiat olen aiemmin kokenut. Ala-asteella tekemäni hajanaiset merkinnät ovat masentavia kuvauksia siitä millainen sää on ja mitä olen syönyt. Yläasteajoilta löytyy muutama runo, joiden pateettisuuden olen haukkunut heti vihon seuraavalla sivulla.

 Vaikka olen kirjoittanut vain itseäni varten, olen silti osannut kryptata rivien väliin kaikki mielenkiitoiset tunteet ja salaiset ihastukset, kuin pelkäisin vierailevan silmäparin pääsevän niihin käsiksi. Olen myös halunnut todistella jotain tulevaisuuden ”minälle”: aikuiselle, coolille ja vielä salaperäiselle.

Nyt harhakuvat siitä, kuinka muuttuisin kasvaessani universumin siisteimmäksi tyypiksi, ovat haihtuneet. Olen kuitenkin saavuttanut sen, että olen epävarmuudesta ja epätäydellisyydestä huolimatta uskaltanut matkustaa. Pian täyttyy myös haave vaihtoon lähdöstä.

Vaihto Belgian Mechelenissä on hyvä mahdollisuus opetella heittäytymistä ja tämä blogi keino vähentää itsekritiikkiä. Kokeilla, kompastella ja jakaa.

Nimen All I Know is Clams päiväkirjani sai sen vuoksi, että vaikka Belgia on Euroopan ja EU:n sydämessä, on se minulle melko tuntematon maa. Simpukat, suklaa, sarjakuvat, olut ja Hercule Poirot.

Olen ollut Belgiassa vain ohikulkumatkalla. Reilillä kuusi vuotta sitten vaihdoin junaa jollain nimettömällä rautatieasemalla ja purjehdusmatkalla pistäydyin maissa katsomassa niityllä laiduntavaa ylämaankarjaa. Brysselin pissaava poika on kuulemma todella pieni.

Vaikka en ole lähdössä eksoottiseen kaukomaahan en osaa lainkaan aavistaa, mikä minua odottaa.