Opi olemaan yksin
Do my dreaming and my scheming lie awake and pray
Do my crying and my sighing laugh at yesterday
Now it’s dark and I’m alone
But I won’t be afraid
In my room
In my room
-Beach Boys, In My Room
Vaikka vaihto on uusiin asioihin tutustumista, niin on se myös hyvin pitkälle yksin olemisen opettelua. Olen toki asunut yksin, eikä ysinään oleminen ole ollut minulle koskaan ongelma. On kuitenkin eri asia joutua kokonaan erilleen siitä sosiaalisesta verkosta, jonka on vuosien varrella ympärilleen kutonut. En ollut edes tajunnut, kuinka yksin sitä on välillä täällä ollutkaan.
Palautekeskustelussa opettaja ihmetteli, miten olen ainoana journalismin vaihto-opiskelijana pärjännyt, kun osa työryhmistä ovat olleet todella ujoja puhumaan englantia ja ovat saattaneet olla hyvin klikkiytyneitä. En ole kokenut ulkopuolisuutta ongelmaksi, sillä ymmärrän hyvin, että vaikka puhuisimme samaa kieltä, on valmiiseen työryhmään ulkopuolisena hankala päästä sisään. Varsinkin, kun ryhmä vaihtuu kolmen viikon välein.
Olen tietenkin huomannut, että olen oppinut paljon uutta. En ollut vain tajunnut sitä, että se johtuu pitkälle siitä, ettei kukaan ollut auttamassa. Kukaan ei lukenut keskeneräisiä artikkeleitani, antanut palautetta tai auttanut ideoimisessa. En voinut pyytää apua tietokoneongelmien kanssa vieressä istuvalta, koska viereinen paikka oli tyhjä.
Mechelenissä on tällä hetkellä noin 15 vaihto-opiskelijaa ja olen uskomattoman onnekas, että olen löytänyt ainakin kaksi ystävää, jotka toivottavasti säilyvät elämässäni pitkään. Mietin vain mitä tämä vaihto olisi ollut ilman näitä kahta.
Todella rankka.
Vaihtoon halusin lähteä joka tapauksessa, kävi miten kävi. Olin kuitenkin ollut vaikeuksissa itseni kanssa ja odotin kokemusta innoissani ja samalla peloissani. ”Makes me or brakes me”. Ja jos olisin tiennyt etukäteen mitä tunteita ja kokemuksia kevät pitää sisällään, olisin ollut varma, etten selviäisi siitä.
Nyt voin sanoa, että olen kasvanut ainakin kilometrin. Pärjään hyvin yksin, mutta arvostan apua enemmän kuin koskaan. Kun yksi opettaja sanoi juttuideani kuullessaan ”I got your back”, olin melkein purskahtaa itkuun onnesta.
Toki tiedän, että läheiseni eivät ole kadonneet minnekään ja nyt tuntuu siltä, että palatessani haluaisin viettää heidän kanssaan ikuisuuden vain suitsuttaen ystävyyden riemua ja kiitollisuutta ja marinoida heidät Belgian parhailla oluilla ja konvehdeilla. Kun minulta kysyttiin, onko minulla ystäviä, joiden luokse voin mennä minkä tahansa asian kanssa ja aloin laskea sormilla, ymmärsin kuinka nolostuttavan onnekas olen.
Kaksi rakasta uutta insinööriystävääni eivät ole osanneet auttaa minua opiskeluissa, enkä minä liiemmin heitä heidän kandin töissään. Olemme kuitenkin tukeneet toisiamme silloin, kun usko itseen ei ole ollut vahvimmillaan, kun sydän on särkynyt, kun suklaa- tai olutaddiktio on käynyt liian voimakkaaksi, kun monen päivän työ on valunut hukkaan, ja kun tulevaisuus on alkanut ahdistaa.
En voi kehua palaavani valaistuneena zen-persoonana takaisin, mutta nyt pelkään vähemmän, välitän enemmän ja tiedän, että kaikesta selviää.