Opiskelin viime syksynä Lapin Yliopiston avoimessa yliopistossa Kasvatuspsykologian opintokokonaisuutta. Jos jotakin kiinnostaa, tässä linkki opintopolkuun. Hintakin on ihan siedettävä, 135 euroa, ja voin lämpimästi suositella. Opinnot ovat täysin etänä suoritettavia, esseetehtäviä ja verkkoluentoja.

Ihmisen vahvuuksien tukeminen -kurssilla Eliisa Leskisenoja kertoi tutkimuksestaan, jossa hän oli oman luokkansa, olivatko olleet vitosluokkalaisia, toteuttanut vuoden verran positiivisuuden työkalupakkia, johon kuului mindfulnessia, ihmissuhteiden vaalimista, ja kiitollisuutta. Koululaiset olivat pitäneet VUODEN verran kiitollisuuspäiväkirjaa joka päivä. Tämä vaikutti minut. Siis kymmenvuotiaat jaksoivat joka päivä kirjata ylös kiitollisuuden aiheet. Olin joskus yrittänyt ja luovuttanut kolmannen päivän kohdalla. Näiden koululaisten esimerkin kannustamana päätin vielä kerran yrittää. Aloin pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa ja etsimällä etsimään elämästä hyviä asioita. Näkemään lasin puoliksi täynnä sen sijaan, että se olisi puoliksi tyhjä.

Toinen asia joka minut kurssilla vakuutti oli Sonia Luybomirskyn onnellisuuspiirakka.

Kuva täältä

Luybomirsky on tutkija, joka on tutkinut onnellisuutta. Hänen tutkimuksensa tuloksena on, että puolet koetusta onnellisuudesta johtuu geeneistä. Toiset nyt vain ovat positiivisempia kuin toiset. Ainoastaan 10% onnellisuudesta johtuu olosuhteista eli rahasta, lapsista, miehen osallistumisesta kotitöihin, työpaikasta, työtovereista, palkasta yms. Jopa 40% onnesta on meidän omissa käsissä. 40% tuntemastamme onnellisuudesta johtuu ajatuksista ja teoista, joita itse hallitsemme. Ihan hurja luku, melkein puolet. Onnellisuus ei ole annettu persoonallisuuden piirre, vaan tapa elää ja ajatella. Aivan samalla tavalla kuin aitous. Toiset ihmiset eivät ole aidompia kuin toiset, he vain ovat toimivat ja elävät aitoina ihmisinä. Minä voin päättää olevani onnellinen. Se on vain minusta itsestäni kiinni.

Nyt melkein vuoden myöhemmin päiväkirja on taas jäänyt, mutta itse ajatus ei. Olen entistä pontevammin etsinyt ja tutkinut sitä millä voisi saavuttaa tyytyväisyyttä ja sitä naivia onnea. Aika monta kirjaa on tullut luettua vuoden varrella ja välillä tuntuu, ettei homma ole kamalasti edistynyt. Edelleen liian usein negatiivisuus valtaa mielen ja puutteet näyttävät suuremmilta kuin saavutukset. Onko tyytyväisyys ja kiitollisuus todellakin näin hankalaa? Olemmeko liian kiinnittyneet siihen mitä puuttuu, sen sijaan että haluaisimme sitä mitä meillä jo on? Monesti, ainakin minä omassa henkilökohtaisessa elämässäni, keskityn siihen mikä on huonosti, mitä pitäisi parantaa. Jos jäsennän omia ajatuksiani kirjoittamalla ne esille, voisinko saavuttaa jotain pysyvämpää tyytyväisyyden tasoa. Sellaista joka kantaa silloinkin kun tuntuu ei niin onnelliselta.