Ei tarvitse lukea kuin ensimmäinen sivu, niin tietää kannattaako jatkaa. Amos Ozin Juudas on juuri sellainen että ensisivulla on sekä kirjoittajan että suomentajan herkullinen työn jälki näkyvissä: loistavaa sanankäyttöä, olipa syynä sitten kirjoittaja tai suomentaja tai molemmat.

Jos nyt luulette etten tiedä mitään, niin voi sanoa että Alli on lukenut lähes 70 vuotta. Kaunokirjallisuuden lukeminen on viime vuosina jäänyt vähiin, koska en siedä huonoa kieltä. Se sai taas vahvistuksen kun otin käteen Saul Bellowin Herzogin. Kahlattuani nelisenkymmentä sivua Saarikosken sietämätöntä sähellystä päätin, että tähän jää: vien kirjan kirpputorille ja liitän varoituksen: saa lukea omalla vastuulla. Jos olisin (ollut) Saul Bellow,  olisin haastanut Saarikosken oikeuteen kirjan tärvelemisestä.

Kuka oikeasti haastetaan, jos käännös on luokaton? Suomentaja vai sittenkin kustantaja? Kustantaja vastaa kirjan julkaisemisesta, mutta kukaan ei ole uskaltanut sanoa Saarikoskelle: huono, huono, huono. Jos hän tarvitsi seteleitä viinipullon ostoon, helpoin keino oli täräyttää kirja suomeksi, kiireellä. Koska tietokoneista nähtiin enintään unta, sai kirjoituskone laulaa. Herzogissa onkin laulamista, sillä suomennoksessa on sivuja 366. Päätin lukea viimeisen rivin: ”nellä ei ollut sanottavaa kenellekään. Ei mitään. Ei sanaakaan.”