Kävin ensimmäisen kerran elokuvissa neljävuotiaana. Hämeenlinnassa oli elokuvateatteri kun mennään asemalta ”kaupunkiin” sillan jälkeen vasemmalla. Joku Aku Ankka se oli varmaan. Sen jälkeen tuli istuttua Helsingissä niin non stopeissa, viidakkoleffoissa kuin Prinsessa Ruususissakin, kunnes tuli herätys suuriin hienoihin elokuviin ja elokuvakerhoihin. On nähty kaikki Bergmanista Pasoliiniin. Taisi olla 90-luvun puolivälin tienoo, kun tuli loppu, ja sen jälkeen olen katsellut vain televisioelokuvia.

Syy on se, että äänen volyymi nousi sietämättömälle tasolle. Jos olo on epämiellyttävä ja lisäksi on vaara saada kuulovaurio, miksi kiusata itseään. En ole enää viitsinyt mennä edes kokeilemaan, onko järki voittanut, vaikka elävän valkokankaan elokuva on ihan toinen elämys kuin tv-ruudun tihrustelu.

Tosin kotisohvalla on mukava loikoa, joskus naukkailla lasillinen viiniä, ei kahta – tai ainakaan kolmatta. Joskus on Allin vieressä istunut Aatu tai Anselmi, mutta nykyään on sohvalla väljyyttä. Pieni pölyhuiska siinä köllöttää, Allin oma muru, länsiylämaanterrierri Ärrä, mutta se ei vie paljon tilaa.

Vielä ei ole kuullut mitään perustelua, miksi leffojen ääni pitää olla niin kova. Herra Finnkino tai asiantuntija vastatkoon.