Perheen tasapaino

Perheeseemme tulee vauva. Aivan tuore, minulle oma lapsi. Tietäköön koko maailma, oma fiilis on aivan mahtava.

Siltikin, kun kyselijät kysyvät miltä tuntuu, kun saan ensimmäisen lapsen epäröin kuinka vastata. Ensimmäinen ajatus on, että ”höh, miten niin ensimmäisen. Johan meillä kotona yksi sellainen on”. En osaa ajatella olleeni lapseton, koska vaimollani on lapsi. Toki lapsella on oma isänsä myös, mutta en osaa arvottaa lasta ”ei mun, ei mun vastuulla” tavalla. Perheessä kuitenkin jokainen lapsi on tasavertainen, jokaiseen suhtaudutaan samoin ja jokaiselle on samat säännnöt ja jokainen huomioidaan.

Käytännössähän eroja tulee varmasti väkisinkin kasvatuksen ja sääntöjen suhteen. Lähinnä, koska vaikka kotona on tietyt tavat ne tavat eivät ole välttämättä samat bonuksen toisessa kodissa.

Oli miten oli, minulle tasa-arvolla on merkitystä. Kaikin puolin kokisin olevani aika paska isä, jos antaisin lapselleni kuvan, että hänen sisaruksensa ei ole minulle yhtä tärkeä. Perhe ei voi olla kokonainen, jos yksikin sen osa arvotetaan erilaisesti.

Ja en nyt väitä, etteikö tapa suhtautua bonukseen voisi olla erilainen kuin omaan lapseen. Kahden perheen rakenne luo eroja. Mutta siinä missä elämäänsä on ottanut puolisonsa, on vastaavalla tavalla ottanut osaksi perhettään hänen lapsensa. Oikeastaan ainoa ero suhteessa bonukseen ja omaan lapseen on se, että bonukseen rakastutaan. Rakkaus omaan lapseen syntyy. Kumpikin rakkaus on silti pyteetöntä ja sen kautta löytyy tasapaino ja tasa-arvo.

Olen innoissani siitä, että saan oman lapsen. Mutta olen myös hyvin innoissani siitä, että bonus saa sisaren. Hänen intonsa ja odotuksensa vahvistaa omaani. Hänen kauttaan olen saanut muodostaa käsitystä omasta roolistani kasvattajana jo etukäteen. Lapseton en ole ollut enää aikoihin, mutta nyt minusta tulee isä.