Katson peilistä mahaani ja tökkään sitä sormella vähn jopa kipeästi. Vilkaisen hauiksiani. Irvistän.

Viimeisen parin vuoden aikana tekemäni työ laihduttamisen ja kehonmuokkauksen suhteen on tuntunut nollautuneen parissa kuukaudessa, jolloin en ole saanut urheiltua kunnolla. Ensin poltin jalkani ja olin pitkään sairaslomalla, sen jälkeen aloittaminen tuntui vain vaikealta. Vuodenvaihteen jälkeen taas lapsen lähestyvä syntyminen on toiminut tehokkaana tekosyynä: “omia rutiineja pitää kuitenkin muuttaa, sitten ei vain ehdi uskallanko mennä, jos synnytys alkaakin, kun olen uimassa”.

No, siinä se taas on. Maha. Ei onneksi yhtä pahana kuin ennen, mutta silti. Jotakin on tehtävä.

Okei, luonnollisestikin kilpirauhattomuuteni vaikuttaa siihen miten paljon kehoni rapistuu ja miten nopeasti ilman kunnollista kuntoiluohjelmaa. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin syönyt terveellisesti. Kyse on siis liikkumisesta.

Lähdetäänpä siis rakentamaan ohjelmaa uusiksi. Haluan luoda systeemin, joka toimii vielä vauvan synnyttyäkin. Kerrataanpa siis vauva-arjen mukanaan tuomat rajoitteet:

1. Aamut. Iltatyöläisenä saan viikonloppujen lisäksi viettää lapseni kanssa aikaa kunnolla vain aamuisin. Aamut ovat siis pyhiä eivätkä näin ollen sovellu ainakaan salitreeniin.
2. Kuntosalini menee kiinni 21.00 – Tämä jättää töiden jälkeen arkeen saliaikaa n. 15 minuuttia ellen siirry käyttämään toista salia. Toiset salit ovat sitten taas kauempana ja vaativat auton käyttämistä. 
3. Herätys aamulla on joka tapauksessa aina klo 07.00, jotta ehdin hoitaa ennen töitä tehtävät hommat. Tämän vuoksi en voi myöskään valvoa mahdottoman pitkään. Nukkumaan en kuitenkaan kykene ennen kello 01.00, joten töistä kotiin päästyäni aikaa omille asioille on n. 3-4h. 
4. Uni jää väkisinkin vähille, jo ihan riippumatta vauvan rytmistä. 
5. Haluan antaa puolisoni levätä aamut ja ne hetket, kun mahdollista. Hän hoitaa kuitenkin sen raskaimman vaiheen eli päivän ja illan. Toivon kovasti voivani olla öisin hyödyksi.

Selvä. Käytännössä näyttää siis siltä, että ikkuna kuntoilulle on kello 21.00-00.00 arkena + viikonloput. Tämä tarkoittaisi uintia ja salia la ja su, lenkkeilyä ja kahvakuulatreeniä arkena. Mitkä muut seikat tukevat kuntoiluani?

1. Työmatka on kuusi kilometriä. Kuljen sen päivittäin pyörällä. Yhteensä tästä tulee 12km hyötyliikuntaa ja aikaa kuluu 30-40min. 
2. Vauvalle on kantoreppu, rattaat ja hiukan isompana rinkka. Tämä tarkoittaa, että lenkkeily on mahdollista vauvankin kanssa. Ei ehkä yhtä tehokkaana kuin yksin juosten, mutta mahdollista yhtä kaikki. 
3. Kotoa löytyy 20kg kahvakuula, voimapyörä ja pienempiä painoja. Treenaaminen olohuoneessa on siis mahdollista, kunhan pääsen vain yli laiskuudesta ja siitä ahdistuksesta mikä syntyy, jos samassa tilassa on treenatessa joku muukin. 
4. Töissä on suihku ja pihamaalla ulkosali. Treeni ennen kotiinlähtöä on siis mahdollinen töissäkin. 

Fine. Kuntoilu on siis mahdollista. Tietystikään en vielä osaa arvioida väsymyksen määrää, kun yhdistää iltatyön ja vauva-arjen, mutta uskoisin selviytyväni. Suurin kysymys tuleekin vastaan siinä, että kannattaako ensimmäisenä vauvavuonna panostaa salitreeniin miten paljon. Tai siis… Kannattaako hankkia salijäsenyys? Ehtiikö sitä käyttää suhteessa hintaan? Mistä se kannattaa hankkia? Entä miten tarkkaan kuntoiluohjelma kannattaa tässä kohden suunnitella vai onko parempi mennä fiilispohjalta?

Kun sitten taas pysähdyn hetkeksi miettimään, niin onko tällä oikeastaan väliä? Haluan olla juuri nyt eniten kotona ja vauva on se, joka määrää suuntani on kyse sitten kuntoilusta tai muista menoista. Kyllä se liikunta seuraa perässä. Se löytää oikeat muotonsa ja keinonsa. Se sopeutuu.

Siltikin… Haluaisin ehdottomasti kuulla myös muiden kokemuksia kuntoilun, harrastusten, työn ja vauva-arjen yhteen sovittamisesta.

PS. Pahoittelut tajunnanvirrasta. Synnytys alkaa olemaan TODELLA lähellä ja keskittyminen mihinkään muuhun alkaa olemaan hyvin vaivalloista. Vaikka minä en edes ole se, joka synnyttää.

En ole juurikaan nähnyt missään käytävän läpi miehen kokemuksia lapsettomuuteen liittyen, joten ajattelin hiukan avata omaa sisäistä arkkiani aiheesta. 

Menimme vaimoni kanssa yhteen yli viisi vuotta sitten. Molemmilla oli selkeä kuva siitä, että yhteinen lapsi olisi haaveissa ja hyvin nopeasti haave tuntuikin ottavan tuulta alleen testin osoittaessa plussaa. Vaimoani kuitenkin epäilytti se, että raskaus ei tuntunut tuottavan oireita samoin kuin hänen ensimmäisen lapsensa kohdalla. Lääkärissä asiaan ei kuitenkaan puututtu sen kummemmin vaikka alkuraskauden arvot eivät vastanneetkaan täysin sitä mitä niiden olisi pitänyt. Päädyimme käymään yksityisellä vastaanotolla, jossa selvisi kyseessä olevan kohdun ulkoinen raskaus, joka menikin sitten kesken juuri ennen häitämme. Tästä seurasi viiden vuoden vastoinkäymisten kivipolku ja kasvava pelko siitä, että lapsihaave ei välttämättä koskaan toteutuisi. Keskenmenoja tuli useampi, toivo alkoi pettämään ja parisuhde koki kolhuja lapsettomuushoitojen ja pettymysten aallokossa.

Lapsettomuushoidot, keskenmenot ja epäonnistumiset ovat äärettömän raskaita. Raskaampia kuin mitä mies voi kuvitella niiden olevan, sillä nainen on useimmin se, joka ne hoidot joutuu käymään lävitse riippumatta syistä. Se on hänen kroppansa, jossa kaikki tapahtuu ja jolle kaikki tapahtuu. Me seuraamme vierestä ja pidämme kädestä. Halaamme. Haluan korostaa ettei naisen ja miehen kokemusta asiasta voi vertailla keskenään. Tiedän, että vaimolleni tämä kaikki oli huomattavasti raskaampaa kuin minulle. Ei siksi, etten välittäisi tai että välittäisin vähemmän. 

En ole juurikaan puhunut kenellekään, vaimoani mukaan lukematta, asiasta mitään. Olen liian tottunut pyörittelemään asioita vain omassa päässäni ja osaan erittäin hyvin irtautua kipeistä tunteista ja siirtyä katsomaan niitä muista näkökulmista vahvan resilienssin vuoksi. Mutta.. Ehkä on aika kirjoittaa niistä siten miltä ne tuntuivat, ei siitä miten niitä koin. Jokainen keskenmeno, jokainen saatu miinus testissä, jokainen pettymys… Ne sattuivat. Paljon.  Olin halunnut isäksi jo niin kauan, että oikean ihmisen osuttua kohdalle tämä oli kuin julmaa pilaa kohtalolta. En kuitenkaan halunnut jäädä tuleen makaamaan tai luovuttaa. Taisteltava oli, vaikka jokaisen epäonnistumisen myötä ajatus haaveen hautaamisesta välähtikin suurempana mielessä. 

Vaikeinta minulle oli kuitenkin avuttomuus. Olisin niin kovasti halunnut ratkaista jokaisen ongelman, olla avuksi, tehdä mitä vain. Sen sijaan en voinut muuta kuin seurata sivusta kuinka vaimoni joutui kestämään jokaisen lääkityksen, piston ja hoidon ja kaiken sen mitä niiden mukana tuli. Minulle se tuntui siltä, että olen hyödytön ja vapaamatkustaja tässä kärsimysnäytelmässä. 

Toki minusta varmaan silti jotakin hyötyä oli. Kykenin lohduttamaan. Halaamaan ja olemaan tukena. Se ei vain riittänyt minulle. Olisin halunnut jakaa kärsimyksen tai ottaa sen itselleni kestettäväksi. On väärin, että riippumatta lapsettomuuden syistä, nainen joutuu kestämään niin paljon enemmän. Päätin jo varsin varhain hoitojen alettua, että en missään nimessä aio painostaa vaimoani käymään tätä kaikkea läpi. Me menemme juuri niin pitkälle kuin hän jaksaa.

Ylipäänsä minusta tuntuu, että mies päästetään tässä muutenkin helpommalla. Niin hyvässä kuin pahassa. Me saamme kehuja, jos ilmestymme paikalle tukemaan. Meitä ei hyysätä ja katsota säälivästi tai arkaillen. Mutta vastaavasti meiltä ei myöskään kysytä miltä meistä tuntuu. Meidän oletetaan olevan vahvoja ja kestävän. Mutta ei se ole niin helppoa. Meidän täytyy olla vahvoja. Meidän täytyy olla sitä, sillä se on ainoa tapa, jolla voimme osallistua. Olla kallio, johon puoliso voi tukea ja valuttaa huonon olonsa. Tai ehkä vain uskottelen itselleni niin. Tiedän, että ainakin oma vaimoni on paljon minua vahvempi huolimatta siitä, että hän on myös meistä se herkempi. Lapsettomuushoitojen aikana hän on osoittanut sellaisia supersankarin kykyjä, ettei edes Teräsmies voi kilpailla niiden rinnalla. Hän on toteuttanut naiseuden ydintä. Hän on ollut äiti ja maailman ihanin vaimo. Huolimatta hoidoista. 

Siksi onkin aivan mahtavaa, että yhdeksän kuukautta sitten inseminaation avulla lopultakin onnistuimme saamaan hyviä uutisia. Ja kaiken pelon ja jännityksen jälkeenkin ne hyvät uutiset ovat pitäneet ja tällä hetkellä on odotusta enää vajaa kaksi viikkoa jäljellä. En osaa sanoin kuvailla miltä tämä odotusaika on tuntunut ja miten se onnen virtaus tällä hetkellä suorastaan minua riuhtoo. Enkä varmaan osaa myöskään sitä näyttää ympärilläni oleville ihmisille. 

Joka tapauksessa… Vaikka tämä pieni ihme ei olisikaan onnistunut olisi minulla siltikin syytä olla onnellinen. Vaimoni toi elämääni kuitenkin itsensä lisäksi tyttärensä ja sitä myöten perheen. Ajatus, joka lohdutti minua läpi tämän pitkän matkan. Minulla oli perhe. Minulla oli kaikki mitä onneen tarvittiin ja oma lapsi olisi siihen vain kirsikka kakun päälle. 

Kaikki tämä kuitenkin ehkä vaadittiin. Haluan aina pyrkiä näkemään kaikessa tarkoituksia ja ymmärtämään polkuja. Tämä pitkä tuska vaadittiin, jotta me puolisoni kanssa voisimme nähdä toisistamme jokaisen puolen ja käyttää sitä tietoa vahvistamaan meitä ja näyttämään mihin saakka me riitämme. Kokemus, niin kipeä kuin se olikin, on johtanut johonkin hyvään. Se on paljastanut meille pahimmat ja parhaat puolemme. Olemme olleet toisillemme vain sitä mitä me todella olemme. 

En osaa oikein sanoa onnistuinko tällä avaamaan niitä tuntoja yhtään sen paremmin. Kirjoitinko kaiken väärin? Kirjoitinko mitään relevanttia? Ehkä prosessi on vain yhä kesken. En osaa tarttua menneeseen tai pitää kiinni surusta. Siksi asian prosessointi jälkikäteen on sekin minulle vähän haastavaa. Haluaisin kertoa jokaisen tunteen, jonka koin. Miten paljon teki mieli huutaa ja lyödä jotakin näkymätöntä pirua jokaisen keskenmenon kohdalla. Miten hengitykseni pysähtyi jokaisen raskaustestin kohdalla. Miten pieneltä ja avuttomalta minusta tuntui vaimoni itkiessä, kun en tiennyt mitä sanoa. 

Kun on kyse lapsettomuudesta. Jokainen sen läpi käyvä on supersankari riippumatta lopputuloksesta. Se ei vähennä kenenkään naiseutta tai miehyyttä. Se vahvistaa sitä. Omasta mielestäni lapsettomuus ei myöskään ole koskaan kenenkään syytä. Ei kukaan lasta haluava valitse olla lapseton. 

Lapsettomuudesta pitää puhua. Joten puhukaa siitä ääneen. Antakaa muiden tietää, mitä se on.