Matkaeväät

Lähestyvä lapsen syntymä haastaa minut käyttämään aikaani miettimään erilaisia kasvatusmetodeja ja sitä minkälainen isä haluan olla. Mitä haluan omasta lapsuudestani siirtää tulokkaalle? Mitä haluan tehdä toisin?

Kaiken kaikkiaan oma lapsuuteni oli erityisen ruusuinen ja turvallinen. Tai näin minä sen ainakin koin. Vaikka perheemme ei ollut erityisen varakas tai hyvätuloinen en koskaan kokenut jääväni paitsi mistään. Me emme tehneet kesäisin reissuja etelään tai käyneet ulkona syömässä. Vuorokauden tai kahden mittaisillakin reissuilla mukana oli aina omat eväät, jotka syötiin autossa. Minua tämä ei koskaan haitannut. Ne kotimaan matkat ja kyläilyt ja jopa reissu lähikuntaan olivat aina seikkailuja ja aina oli hauskaa. Tärkeintä oli yhdessä tekeminen ja oleminen. Maailma ei ollut kiinni varallisuudesta.

Kotonani sai aina huomiota ja asioista puhuttiin. Tunteiden näyttäminen sallittiin ja niistä keskusteltiin. Apua sai pyytää. Siinä mikä kiinnosti kannustettiin. Se mikä varallisuudessa hävittiin voitettiin monin verroin henkisellä tuella.

Epäilemättä avoimuus ja lämminhenkisyys ovat niitä tärkeimpiä asioita, jotka minulle lapsuuden kodistani ovat siirtyneet ja jonkalaista haluan jakaa myös omassa kodissani. Ne ovat muokanneet minusta pitkälti sen, joka olen. Siltikin on yksi asia, jonka luen erikseen tavallaan tärkeimmäksi asiaksi, jonka kotoani olen matkaani saanut. Nimittäin se, että epäonnistuminen on sallittua.

Lapsena minulle opetettiin, että mokailuun ja epäonnistumiseen on lupa. Tärkeintä ei ole saavutus vaan se, että tekee parhaansa ja jaksaa yrittää. Epäonnistuminen opettaa omasta itsestä enemmän kuin onnistuminen ja tehdessään parhaansa voi olla epäonnistumisessakin tyytyväinen itseensä. Onni ei tule saavutuksista eikä omaisuudesta vaan omasta mielestä ja matkasta. Kun on lupa epäonnistua ja kompuroida, uskaltaa myös yrittää kovemmin ja kykenee tunnistamaan milloin on parempi luovuttaa. Itsetunto kehittyy ja empaattisuus kasvaa.

Mokailun olennainen osa taas on anteeksianto. Kun kompuroituaan voi saada muilta anteeksi, oppii olemaan niin toisia kuin itseäänkin kohtaan armollisempi. Ja ennen kaikkea sen, että anteeksipyyntö ei ole kirosana. Päinvastoin. Se on erittäin suositeltavaa.

Se, mikä kuitenkin ohjaa kaikkea oppimaani ja mukaan ottamaani on se yksinkertainen seikka, että mitä ikinä teetkään tee se niin, ettei kukaan tai mikään joudu kärsimään sen vuoksi. Joten siinä.. Tärkeimmät asiat, jotka tulevat ohjaamaan omaa tapaani kasvattaa.