Isänpäivä herätti minussa kateutta
Viime sunnuntaina oli taas isänpäivä. Isäni kuoli kymmenen vuotta sitten, joten minulle se oli aivan tavallinen sunnuntai. Ainakin kunnes avasin somen.
Muistan, kuinka ensimmäisinä isänpäivinä ilman isää kyseinen päivä tuntui hirveän ikävältä ja surulliselta. Sitten siihen tavallaan tottui, enkä muista, että olisin juurikaan kiinnittänyt koko juhlapäivän olemassaoloon huomiota.
Vietin siis sunnuntaita yksin kiireettömän vapaapäivän tunnelmissa kirjoja lukien. Iltapäivällä halusin postata Instagramiin kuvan ja ajauduin pläräämään puhelinta, pääasiassa Instan ja Facen feedejä.
Ja mitäpä muutakaan ne feedit olisivat olleet täynnä kuin kuvia ja tarinoita eri ihmisten isistä ja heidän mahtavuudestaan ja mukavasta yhteisestä sunnuntaipäivän vietosta ja perheaterioista ja kaikesta sellaisesta, josta isättömänä jäin kokonaan paitsi.
Minäkin olisin halunnut ottaa kuvan isästäni Insta storyyn, ja kirjoittaa siihen miten hieno ihminen hän on. Minäkin olisin halunnut ostaa isälleni lahjaksi jonkin hyvän viime aikoina lukemani kirjan sillä ajatuksella tietysti, että sitten isäni olisi voinut lukea sen ja olisimme voineet keskustella siitä yhdessä.
Tuli niin hirveän epäreilu fiilis siitä, että muilla on isä ja minulla ei ole. Minua alkoi myös ärsyttää. Onko kaikkien pakko leveillä sillä, miten kivaa heillä on? Onko kivaa hieroa sitä toisten naamaan, että onpas meillä tällainen läheinen perhe ja sulla ei ole, lällällää? (Oikeasti minullakin on läheinen perhe, mutta emme kokoontuneet viettämään isänpäivää, joten sillä hetkellä tuntui vähän yksinäiseltä.)
Okei. Päätin rauhoittua.
Lopulta postasin itsekin kuvan isästäni Facebookkiin. Face on oikeastaan ainoa kanava, missä pidän yhteyttä sukulaisiini, joten se tuntui sopivalta. Kaikkihan pitävät vanhoista valokuvista, eikö?
”Syyllistyin” siis ihan samaan kuin kaikki muutkin.
Varmasti kavereideni joukossa on myös sellaisia, joilla ei ole koskaan ollut hyvää suhdetta isäänsä. Tai joilla ei ole sellaista enää, vaikka isä olisikin elossa. Ja jotka ärsyyntyivät minunkin postaamastani kuvasta, jonka saatetekstissä kerron, kuinka hän on elämässäni edelleen läsnä, vaikka emme voikaan enää tavata tai jutella. Kerroin myös, että isäni oli cool tyyppi.
Olisi kohtuutonta vaatia, että ihmiset eivät juhlisi isiään kuten haluavat. Mutta ehkä olisi ihan kohtuullista ja huomioonottavaa muistaa, että kaikilla ei ole täydellistä perhettä.
Esimerkkitilanne: Jutustelutarkoituksessa esitetty kysymys siitä, miten isänpäivä meni, on vähän kiusallinen, koska se sisältää oletuksen, että se on kiva päivä, josta voi turvallisesti puhua vähän tuntemattomampienkin kanssa. Minun täytyy silloin joko valehdella tai kertoa, että isäni on kuollut, mistä usein toinen keskustelija hermostuu, koska ei tiedä mitä pitäisi sanoa. (Tai sitten minä hermostun, koska se toinen haluaakin puhua siitä eikä minua sillä hetkellä huvittaisi avata elämäntarinaani.)
Tämä on ensimmäinen blogipostaukseni (en halunnut aloittaa kertomalla itsestäni, koska no, se on tylsää).
Olen 26-vuotias toimittaja ja journalismin opiskelija Helsingistä. Blogille alkoi olla tarve, kun huomasin pääni olevan erityisesti viikonloppuisin liian täynnä ajatuksia ja fiiliksiä. Tämä on paikka niille. Tervetuloa.
Anyway. Ehkä ensi isänpäivänä muistan ottaa somesisältöihin etäisyyttä. Tai ehkä järjestämme perheen kesken isänpäiväaterian ilman isää. Se voisi olla aika kivaa.