Nuoriso tietää, miten puhelinta käytetään

Keskustelin eilen poikaystäväni kanssa puhelinetiketistä. Minusta on aika epäkohteliasta soittaa, jos asia ei ole kiireellinen ja sen voi hoitaa nopeammin viestillä. Poikaystäväni mielestä aina on ok soittaa ihmisille ja pyytää vaikka kaljalle.

Siis sen sijaan että lähettäisi viestin ja pyytäisi, niin kuin minä ehdottomasti mielummin tekisin.

KÄNNYKKÄ ON AIVAN ERI ASIA KUIN LANKAPUHELIN!

Juttu alkoi, kun luin jotain Lilyn blogitekstiä (ehkä Juliaihmisen? En muista. Yritin etsiä sitä, mutta en enää löytänyt. Ehkä teksti olikin kummitus.), jossa kirjoittaja mainitsee yhdistävänsä vapaa-aikana soivan puhelimen huonoihin uutisiin. Juuri niin minäkin teen. Minusta on todella outoa soittaa kenellekään yhtäkkiä, jos asia ei ole todella tärkeä.

On epämiellyttävää vastata puhelimeen tietämättä mitä asia koskee. Soittaminen on myös vähän itsekästä soittajalta, joka ei voi tietää millaiseen arjen kaaostilanteeseen tai intiimiin hetkeen puhelu saapuu. Viestin taas voi aina itse avata silloin, kun on hyvä hetki.

Vielä sitäkin kammottavampaa, ettei tiedä missä asioissa joku tyyppi tavoittelee minua, on se, ettei tiedä edes KUKA se tyyppi on. Tuntemattomasta numerosta tuleviin puheluihin en vastaa oikeasti ikinä. Onkin ihan sairaan raivostuttavaa, jos soittelija ei ymmärrä laittaa puhelunsa perään vaikka tekstaria, jossa kertoo kuka on ja mitä haluaa. Tämän pitäisi olla itsestään selvää ja normaalia hyvää käytöstä.

Puhelinkammoani voi pitää epäsosiaalisuuden muotona, mutta mitä sitten? Maailma toimisi paremmin, jos kaiken ei tarvitsisi aina toimia niin kuin positiiviset ja sosiaaliset ihmiset haluavat. Minä satun pitämään rajoista ja yksityisyydestä – ja puhelinkeskusteluista silloin, kun niille on hyvä hetki.

Onneksi suurin osa etenkin nuorista on jo omaksunut oikean käytännön: jos haluat välttämättä puhua, kysy ensin viestillä olisiko nyt tai hetken päästä hyvä hetki soittaa. Jes! Way to go, nuoret!