Niin se vauvavuosi. Se ihan ensimmäinen lajissaan. Miten se niinku meni omasta mielestä? Just se mistä ei oo hirveesti niitä muistikuvia. Tai sit vaan mun mieli on halunnut unohtaa koko vuoden.

Ihana ja niin rakas esikoisemme tupsahti tähän maailmaan syyskuussa 2013. Meidän pieni poika. Miten ihmeessä hän olikin niin pieni. Pelkäsin hajottavani hänet pelkästä kosketuksesta. 

Tiesin jo odotusvaiheessa kuuluvani riskiryhmään (raskaudenjälkeinen masennus) masennustaustani vuoksi. Olin tavallaan varautunut siihen, mutta en sitten kuitenkaan. Voiko siihen edes varautua? 

Ensimmäiset kaksi viikkoa oli ns. kuherruskuukautta. Vauva söi ja nukkui. Tasan kaksi viikkoa ja tilanne muuttui. Vauva alkoi itkemään ja paljon. Vatsavaivat ilmestyivät kuvioon.

Vauva itkeskeli masuaan ja tyytymättömyyttään ja mä aloin muuttua vähitellen hermoraunioksi. 

Ahdistuin kaikesta ja kokoajan. En osannut enää rentoutua ja olin ns. valmiustilassa 24/7. En halunnut meille ihmisiä kylään todistamaan ”miten surkea”(omasta mielestäni) olin  vauvan kanssa. Häpesin jopa sitä miten paljon meillä itkettiin. Aloin eristäytymään neljän seinän sisälle, koska en voinut kuvitella pahempaa kuin julkisella paikalla itkevä vauva. Julkiset kulkuneuvot oli ehdoton nounou. Ja jos oli ”pakko” niitä käyttää niin olin juuri se äiti, joka hysteerisesti hytkytti niitä vaunuja, ettei vauva vaan herää. Ja heräsihän se vauva joskus. Onneksi ratikoilla on tiheään pysäkkejä niin sieltä pääsee luikkimaan äkkiä karkuun.

Ensimmäinen ehkä puoli vuotta oli juuri tätä. Selviytymistä aamusta iltaan, päivästä toiseen. En edes muista missä vaiheessa rupesi helpottamaan. Ja helpottiko se edes? Aloin kuitenkin pikkuhiljaa rohkaistumaan ovesta ulos ja muistan vieläkin ensimmäisen vaunulenkin korttelin ympäri hereillä olevan vauvan kanssa. Jes mikä voittajafiilis 🙂

Keväällä 2014 se iski. Pelko ja jatkuva huoli/ahdistus. Aloin pelkäämään sitä, että sairastuisin vakavasti. Mitä enemmän ahdisti sitä enemmän googlettelin sairauksista ja niiden oireista, sitä enemmän se ruokki sitä ahdistusta/pelkoa entisestään. Aloin ravaamaan yhtenään lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi.  Diagnoosiksi sain yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Onni onnettomuudessa mun kohdalle sattui aivan ihana lääkäri, joka ymmärsi tilanteeni heti. Samoin ymmärtäväinen mieheni, joka jäi välillä kotiin tekemään töitä, kun ei halunnut jättää itkevää vaimoaan yksin. HÄN joka yhtälailla hoiti lastamme, kun äiti oli vähän väsynyt. Kiitos rakas olet perheemme kallio <3

Siitä pikkuhiljaa alkoi ns. paraneminen. Hitaasti, mutta (melko) varmasti.

Hullu, kuin äidiksi tullut (Irene Naakka) kirja on syy siihen miksi minäkin uskallan avautua näinkin henkilökohtaisesta aiheesta. Itse en ole vielä kirjaa lukenut (teen sen pian, kunhan saan kirjan käsiini), mutta vastaan on tullut erinäisiä poimintoja kirjan sisällöstä, joista olen tunnistanut itseni. Oi missä olit kirja silloin, kun olisin sinua eniten tarvinnut.

-Noora