Kun kehopositiivisuus katosi rintsikkaostoksilla
Hyppään kauneushömppäkeskeisyydestä altaan syvään päähän ja pikkasen pinnan alle, oli sen verran äkkisyvä pudotus sovituskopissa!
En ole synnytyksen jälkeen ostanut alusvaatteita koska olen odottanut että raskauskilot tippuu ja kiinteydyn. No nyt 15 kuukautta synnytyksen jälkeen tajuan ettei niin taida käydä ihan itsestään ja jouduin kohtaamaan todellisuuden.
Olen sairastanut koko elokuun flunssaa eri muodoissa, on ollut yhtä sun toista vaivaa ja peilistä jo senkin takia kurkkaa aikamoinen mörkö mutta täytyy sanoa että itsekin säikähdin peilikuvaa kun rintaliiviostoksilla kokovartalopeilissä oli pullataikinaa muistuttava möhkäle. Löysää ihoa, selluliittia ja huono ryhti. Onneksi ei tarvinnut housuja heittää, sillä alueella sitä hyllymistä vasta onkin!
En ole ikinä ollut mikään paljaan pinnan esittelijä ja minua ei haittaa yhtään imetyksen ryydittämät rinnat. Nythän ne on tehtävänsä täyttäneet ja en muutenkaan ole ollut tissikeskeinen nainen, joten rintsikkaostoksilla oltiin vain käytännön syistä.
Ensinnäkin vihaan sovituskoppeja, vihaan rintaliiviostoksia ja nyt minulla ei ollut yhtään käsitystä minkä malliset tai kokoiset rinut tarviin. Budjetti ei ole rajaton, joten en erikoisliikkeisiin ollut menossakaan. Kävin parit liikkeet läpi, ähelsin parit liian pienet ja liian isot tissiliivit päälle ja itkeä tihrustin sovarissa lähinnä löysän vatsanahkan takia. Olen aika lailla normaalipainonen (ehkä, arvaatte varmaan etten omista edes vaakaa) mutta ongelma onkin siinä mistä tämä keho koostuu. Kyyneliä niellen vastaan ”ei” myyjälle kuka huikkaa verhon takaa että onko sopivat. Ääni vissiin väreili sen verran että myyjätär tajusi jättää asiansa siihen.
Tiedän että pitäisi urheilla ja syödä terveellisesti mutta kumpaankaan ei ole aikaa eikä rahaa, eli olen aivan loistava keksimään tekosyitä! Jos totta puhutaan niin kävisin mielelläni jumppaamassa mutta kuukausituloillani en pysty irrottamaan salijäsenyyden hintaa itseeni ja vaunulenkkeily ei ole varsinaisesti mun juttu, ainakaan kalorienpolttomielessä. Eikä lapsikaan ei rattaissa viihdy pitkään.
Long shit short, palataan siihen kehopositiivisuuteen. Tavallaan hyväksyn muhkurat ja makkarat mutta se myös muistuttaa siitä että olen laiska ja saamaton. Ajoin yksi aamu töihin suklaapatukka suussa (voi, kyllä!) ja tuijotin vaunujen ja koirien kanssa juoksevia luonnonkauniita blondeja ja päätin taas että lopetan suklaan mussuttamisen heti tämän patukan jälkeen ja ryhdistäydyn, unohdin sen jo noin 3 tuntia tämän jälkeen ja taas tuplaa puputin. Jännä juttu tuo itsekuri, toisilla sitä on, toisilla ei.
Oma vika, omaa laiskuutta ja asennevamma. En kuulu niihin ihmisiin luultavasti ikinä ketkä katsovat peiliin ja ovat tyytyväisiä tai niihin ketkä olankohautuksella kuittaavat näkemänsä, ajattelemalla itsekseen että sinä riität. Siihen toki kuitenkin pyrin. Pään sisältähän tämäkin lähtee, ja ajattelumalleista. Mielen treenaaminen on luultavasti haastavampi duuni kuin sixpackin työstö.
No onneksi jotkut kannukannattimet kuitenkin löytyi ja vielä kalsaritkin samaa sarjaa sain hankittua.