Miten tämä blogi on ollut aktiivisena jo melkein vuoden enkä ole ehtinyt vieläkään puhumaan ollenkaan kihlauksesta!? On varmaan ollut liian kiire selostaa itse häiden suunnittelusta. Nyt epävarman tilanteen keskellä on kuitenkin mukava muistella menneitä ja onhan meidän kihlauksesta nyt kulunut tasan vuosi! 

Tosiaan menimme kihloihin syyskuussa 2019. Olimme mieheni kanssa puhuneet naimisiin menosta jo jonkin aikaa, mutta olen sen verran perinteinen (ja varmaan katsonut turhan monta romanttista komediaa), että halusin kosinnan tulevan yllätyksenä. Kuitenkin käytännöllisyyden vuoksi kerroin sormuskokoni ja minkälaisista sormuksista pidän jo varmaan vuoden ennen kuin mieheni uskalsi minua kosia. Joku voisi väittää, että tämä vie osan romanttisuudesta pois, mutta itse ajattelin sen ennemmin säästönä, sillä sormuksen koon muuttaminen ei ole mikään halvin tai helpoin operaatio. Mieheni hoiti korun oston ja myöhemmin hän kertoi, että oli vertaillut säästötilejä keskenään, jotta pystyi säästämään rahaa minulta huomaamatta uudella tilillä.

Kiinnostavinta tässä varmasti on itse kosinta. En halua kaikkea tarinastamme sen henkilökohtaisuuden vuoksi kertoa, mutta voin lyhyesti selostaa, miten mieheni sai minut sanomaan tahdon (tai mitä siinä kyynelten keskellä tulikaan vastattua). Oli lauantai ja menimme mieheni kanssa ulos piknikille kalliolle, josta näkyi kaunis merinäköala. Oli täydellinen syyskuinen sää, joimme samppanjaa auringon hitaasti laskiessa ja kääriydyimme molemmat yhteen valtavaan vilttiin. Mieheni alkoi kaivamaan kylmälaukkua mukamas ottamaan lisää juotavaa, mutta kääntyessä ympäri hän polvistui ja otti sormuksen esiin. Seuraavat hetket menivät vilahtaen, kauniita sanoja, itkua, naurua. Ja olimme kihloissa! Hullua ajatella, että siitäkin on jo ja vasta vuosi.