Kahen k:n kopla
Käytöstapoja opetellaan jo lapsena. Opetellaan sanomaan kiitos, ole hyvä ja pyytämään anteeksi, jos jokin menee vähän vipuun omassa toiminnassa. Lapsesta asti vanhemmat näyttävät ja kertovat, mikä on väärin ja mikä on oikein – niin teoissa kuin puheissakin. Opetellaan olemaan nöyriä, rehellisiä ja luotettavia. Opetellaan, miten tulisi arvostaa toisia ihmisiä niin kuin tulisi arvostaa itseäänkin.
Siltikin, vaikka kotona opetellaan näitä asioita (toivottavasti) heti kun pikkuiset oppivat ensimmäisiä sanojaan, on esimerkiksi lasten ja nuorten keskuudessa kiusaamista. Kiusaamista esiintyy koulun välitunneilla, ”kaveri”porukoissa ja teinikapinallisten röökipiiloissa. Ja niin valitettavaa kun se onkin, sitä löytyy myös aikuisena työpaikoilta.
Jollain tapaa huonot käytöstavat ja se kuuluisa paskanpuhuminen annettakoon anteeksi lasten ja nuorten keskuudessa. Eihän nyt teini-ikään mennessä, puberteetin tuomien tunnekuohujen vallassa nyt herranjestas pysty käyttäytymään kuin kunnon kansalainen. Toivottavasti osaat lukea sarkasmin edellisestä lauseesta, mutta en nyt pureudu siihen sen enempää. Ja ei, mielestäni kiusaaminen ei koskaan ole misään muodossa tai minkään ikäisenä ok.
Omien kokemuksieni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että kiusaaminen lähtee valtaosin kateudesta. Se on kuin mikäkin kahden k:n kopla, joka kulkee käsi kädessä paikasta toiseen. Se ilmenee eri muodoissa; joskus henkisesti, joskus fyysisesti ja joskus molemmilla tavoilla. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa kuinka mielummin ottaisi sen nyrkin naamatauluun, kun lukisi rivien välistä niitä sivaltavia puukoniskuja, jotka pureutuvat pikkuhiljaa syvemmälle ja syvemmälle sieluun.
En ymmärrä, miten ihmeessä jonkun toisen onni on joltain muulta jotain pois? Kaveri saa uuden puhelimen ja heti käyttäydytään, kuin se kaveri olisi varastanut sen puhelimen sulta. Mene hyvä ihminen kauppaan ja osta samanlainen! Tai sitten toinen saa palkankorotuksen. Ai saatana, sähän tottakai nekin rahat sille joudut maksamaan ihan omasta pussistasi. Onhan se nyt perseestä. Ja kyllähän mäkin ansaitsisin jo pikkuhiljaa lisää liksaa kun oon saman sorvin äärellä ollu jo ainakin satatoista vuotta. Ja sitten tulee lottovoitto. BOOM. Kaverisuhde oli siinä. Koska perkele.
Mä oon elämäni aikana tottunu kilpailemaan. Tottunu taistelee siitä omasta roolista jalkapallojoukkueessa tai sitten vain omista fyysisitä ominaisuuksista itseäni vastaan testien merkeissä. Kaikki me ollaan kilpailtu vähintään itseään vastaan, mutta en usko että kukaan on elämänsä aikana välttyny kommentilta ”paljon sä sait tosta kokeesta, mä sain ysin!”.
Aikuisten maailmassa kilpaillaan koulutustasosta, palkasta ja työpaikoista. Ja nää kaikki kolmehan yhdessä kertoo sen, kuinka hyvä tyyppi sä olet. Tai kuinka hyvä ihminen oot ylipäänsä. Todellakin. Perusfakta, jonka kaikki tietää.
Työpaikoilla (anteeksi yleistys) nuoret toimivat tiskirätteinä. Paskanakit ja alentavat kommentithan vaan on osa sitä kasvatusta työelämään. ”Koska sillon ku mä olin tossa asemassa, mullekin puhuttiin näin ja munki piti tehä noin”. Hmm. Siltikin, koska ei halua hyppiä vanhemman, kokeneemman ja viisaamman tyypin nenille, sitä vaan hymyillään ja kiitetään nätisti kun sulle ojennetaan vittuilukommenttien kera se paskanakki deadlinella ”eilen valmis”. Vaikkakin oma kalenteri olisi kuinka täyteen buukattu niitä omia, tärkeitäkin töitä.
Mun irtisanoutumisen julkistamisesta on nyt neljä päivää.
”Sä et sitten missään nimessä voi pipoa käyttää siellä uudessa paikassa.”
”Siellä tehdään sitätätäjatota, osaatsä?”
”Kai sä tajuut, että siellä ollaan vielä enemmän puku päällä kun täällä?”
”Ois sun nyt kannattanut olla täällä edes vähän pidempään, että oisit saanut lisää kokemusta.”
”En mäkään saanut edes ton verran palkaa, mitä sä saat jopa täällä, kun mä olin vastavalmistunut.”
”Mä lähin sieltä aikanaan, koska se oli sellasta holtitonta kohlaamista.”
”Paljonko ne muka sulle sieltä tarjos fyrkkaa?”
”Mä en vaan tajuu, miks sä lähet. Musta se on tyhmä veto.”
Niin. Miks mä lähen? En voi käsittää.
