Muutoksesta

Mä tossa uhkailin, että aktivoidun blogin kanssa. Uhkailin hieman liian aikasin ja hieman turhaan näemmä.

Tää viikko on ollut aikamoista härdelliä oman elämän suunnalla, joten on ollut vähän muuta ajateltavaa. Saatiin ton Tatin kanssa meijän viikkoa ilahduttamaan valloittava koirakaveri, joka onkin pääsääntöisesti vienyt kaiken ylimääräisen vapaa-ajan. Sen huomaa myös siitä, että treeniappi näyttää puhtaasti nollaa treenikertaa tällä viikolla. Eli viikko on mennyt myös ilman crosstraining-, spinning- tai mitään muutakaan tunteja. Toki asiaa kompensoi hyötyliikunta kävelylenkkien merkeissä. Askelia kuitenkin tullut päivässä reilu 20 000. Ei huono sekään. Ja kävinhän mä sen pallon perässä totuttuun tapaan juoksemassa.

Kuitenkin oon pohtinu tän viikon aikana yhtä juttua aika paljonki. Nimittäin muutosta.

Miksi muutos elämässä on ihmisille niin vaikeaa? Ollaanko me kaikki arjen sankarit niin tottuneita siihen tiettyyn elämäntyyliin tai -tapaan, että jos siihen omaan pieneen maailmaan tulee jokin särö tai eroavaisuus, niin heitetään hanskat tiskiin ja kuljetaan loppupäivä naama norsunsanonkomillä? Päivästä toiseen eletään siinä samassa oravanpyörässä ja sen oravanpyörän suunnan muuttaminen tai värin vaihtaminen tuntuu mahdottomalta. Vaikkakin se loppupeleissä saattaisi tarkoittaa, että juuri se oma elämä tai edes oman elämän laatu paranee jollain tapaa.

Yleisesti missä tahansa muutoksessa ajatus siitä, että elämäntapoja pitäisi muuttaa johonkin suuntaan tuntuu aina vaikealta. Yleensähän muutos tarkoittaa sitä, että joutuu luopumaan/muokkaamaan/vaihtamaan jotain omaa totuttua tapaansa. Joutuu hyppäämään sinne epämukavuusalueelle. Kuuluisa muutoksen vastarintaliike pyörähtää käyntiin ja ensimmäiset ajatukset asiasta on yleensä negatiivisia ”en minä tuohon pysty” -tyyppisiä.  Muutos tuntuu aina jollain tasolla pahalta, joko henkisesti, fyysisesti tai sitten ihan kaikinpuolin. Epämukavuusalue on sanansa kaikissa muodoissaan erittäinkin epämukavaa – tietenkin. Siinä pienessä epätoivon lomassa, kun oma elämä heittää kärrynpyörää ja joutuukin esimerkiksi tuttujen päikkäreiden sijaan lähteä tunnin hölkälle pitkän työpäivän jälkeen sateiseen ulkoilmaan, tulee usein mietittyä, että ei musta oo tähän. En jaksa, en halua, en onnistu. Siinä kaiken sekamelskan keskellä tuppaa unohtumaan liian herkästi se asia, että ei siinä omassa elämässä tarvitse heti alkuun heittää sitä takaperinvolttia kierteellä puhtaan alastulon kanssa. Kuperkeikka riittää nyt näin alkuun.

Sitten on tietysti ne hetket, kun ihminen joutuu hyppäämään sille epämukavuusalueelle Mäkin sanoin ”pääkillä kympistä”.

On tilanteita, joissa joutuu muokkaamaan omaa olemistaan ilman, että siinä olisi kyse omasta halusta. Ja sekös vasta pahalta tuntuukin. Niissä tilanteissa tuntuu, että koko maailma romahtaa. Että tällä kertaa se suo on just sen pari senttiä liian syvä, eikä sieltä pääse pois. Silloin sut on pakotettu muokkaamaan itteäs tai omaa elämääs liian isolla otteella ilman, että oisit saanu aikaa valmistautua siihen millään tavalla. En osaa, en halua, en pysty. Voi olla, että siinä tarvitsee sen muutoksen toteuttamiseen apua joltain. Perheeltä, ystäviltä, koiralta tai vaikka naapurin Jussilta (terkkuja naapurin Jusseille). Eikä siinä avun pyytämisessä ole mitään pahaa, mutta sekin tuntuu vaikealta koska kyllähän minä pärjään ihan itsekin. Ja koska kaikki tuntuu noin muutenkin vaikealta ja pahalta.

Joo. Ei aina tarvii pärjätä ihan yksinään, ei edes niiden pienten muutoksien kanssa.

Kuitenkin se omalta mukavuusalueelta poistuminen yleensä tuo mukanaan jotain hyvääkin. Siinä ihminen oppii itsestään, tavoistaan ja haluistaan uusia asioita. Kun ottaa niitä itselleen tarpeeksi pieniä askelia, saattaakin jossain vaiheessa huomata, ettei se olekaan niin iso juttu kun nykyinen oravanpyörä onkin sininen eikä harmaa. Oikeastaan se on kivempi sinisenä. Ja vaikka joutuisikin kokemaan isompia tai vaikeampia muutoksia, löytyy niistäkin se hopeareunus – loppujen lopuksi. Se muutos ei välttämättä ollut oma valinta, mutta ehkä silti hieman pidemmän ajan kuluttua ajattelee, että se pyörä on kuin onkin parempi sinisenä. Vaikkei se harmaakaan mikään huono ollut. Tai siis, no olihan se.